Sitten tuli nero, neljäs veli, joka halusi keksiä jotakin uutta, jotakin erikoista ja yhden kerroksen lisää, mutta se murtui hänen altaan ja hän putosi ja taittoi niskansa, — mutta hänelle pidettiin kauniit hautajaiset: mukana oli ammattikuntien lippuja ja soittoa, kukkasia oli sanomalehdissä ja kukkasia kadulla, ja hänestä pidettiin kolme ruumispuhetta, toinen toistaan pitempiä, ja se olisi ilahuttanut häntä, sillä hänelle oli hyvin mieluista, että hänestä puhuttiin. Haudalle tuli muistopatsas, ainoastaan yksikerroksinen, mutta onhan se aina jotakin!
Nyt oli hän kuollut niinkuin muutkin kolme veljeä, mutta viimeinen, hän, joka arvosteli, eli kauemmin kuin he kaikki, ja sehän olikin oikein, sillä silloin hänelle jäi viimeinen sana ja hänelle oli hyvin tärkeää saada viimeinen sana. Hänhän oli hyväpäinen, sanoivat ihmiset. Nyt tuli hänenkin hetkensä, hän kuoli ja saapui taivaan valtakunnan ovelle. Sinne tullaan aina kaksittain, hän seisoi siinä toisen sielun kanssa, joka sekin halusi sisään, ja se oli juuri vanha Reeta muori mökistä rantatöyräältä.
— Vastavaikutuksen vuoksi varmaan minä ja tämä kurja sielu joudumme tähän yhtaikaa! sanoi arvostelija. — No, kukas se muori onkaan? Aiottekos tekin tästä sisään? kysyi hän.
Ja vanha vaimo niiasi parhaimman taitonsa mukaan, hän luuli itse pyhän
Pietarin puhuvan.
— Minä olen köyhä raukka, jolla ei ole mitään omaisia! Vanha Reeta mökistä rantatöyräältä.
— No, mitäs te siellä olette tehnyt ja saanut aikaan?
— En minä vain ole saanut aikaan mitään tässä maailmassa, en mitään, mikä avaisi minulle nämä ovet! Sula armotyö se on, jos minä voin päästä sisään ovesta!
— Kuinkas te sitten jätitte maailman? kysyi arvostelija, jotakin sanoakseen, koska häntä ikävystytti siinä odotella.
— Niin, mitenkä minä jätin sen, sitä en tiedä! Huono ja kipeä minä viime vuosina olin, ja sitten en taitanut kärsiä sitä, että nousin vuoteesta ja jouduin ulos kylmään ja pakkaseen. Talvihan on niin kylmä, mutta nyt minä olen kuin olenkin päässyt sen päähän. Tässä oli pari päivää aivan tyyntä, mutta hirvittävän kylmä, niinkuin teidän korkea-arvoisuutenne kyllä tietää. Ranta oli jäätynyt silmänkantamattomiin. Kaikki kaupunkilaiset läksivät jäälle, siellä luisteltiin, eli miksi ne sitä sanovat, ja taidettiin tanssiakin. Siellä oli täysi musiikki ja kestitys. Saatoin kuulla sen köyhään mökkiini asti, missä makasin. Siinä illansuussa sitten — kuu oli noussut, mutta se ei vielä paistanut aivan kirkkaasti — katselin minä vuoteestani ikkunan läpi kauas pitkin rantaa ja siellä, juuri taivaan ja meren vaiheella, tuleekin ihmeellinen valkea pilvi. Minä makasin ja katselin sitä, katselin mustaa pilkkua sen keskellä, joka suurenemistaan suureni. Ja samassa minä tiesin, mitä se merkitsi. Olen vanha ja kokenut, vaikkei sitä merkkiä näekään usein. Minä tunsin sen ja kauhistuin. Olen kaksi kertaa ennen elämässäni nähnyt sen kapineen tulevan ja tiesin, että nousee kauhea myrsky ja tulvavuoksi, joka yllättää nuo ihmisraukat, jotka tuossa nyt juovat ja hyppivät ja iloitsevat. Nuoret ja vanhat, koko kaupunkihan oli jäällä, kuka heitä varoittaisi, jollei kukaan siellä nähnyt tai tietänyt, mitä minä tiesin. Minä säikähdin niin, minuun tuli sellainen virkeys, jommoista ei ollut moniin aikoihin ollut! Vuoteesta minä pääsin ja ikkunaan, pitemmälle en jaksanut. Ikkunan toki sain auki, näin ihmisten juoksevan ja hyppivän jäällä, näin koreat liput, kuulin poikien hurraavan ja miesten ja tyttöjen laulavan, hauskaa siellä pidettiin, mutta valkoinen pilvi, keskellään musta lonka, kohosi kohoamistaan. Huusin niin paljon kuin jaksoin, mutta kukaan ei kuullut, minä olin liian etäällä. Pian puhkeaa rajuilma, jää menee kappaleiksi ja kaikki vaipuvat armotta pohjaan. He eivät voineet kuulla ääntäni, heidän luokseen en jaksanut päästä. Kunhan minä kuitenkin saisin heidät maihin! Silloin antoi Jumala minulle ajatuksen, että pistän tulen vuoteeseeni, annan mieluummin koko mökin palaa kuin niin monen surkeasti kuolla. Sain kynttilään tulen, näin punaisen liekin — niin, pääsin ulos ovesta, mutta siihen minä jäin makaamaan, en jaksanut enää. Liekki leimahti perässäni ja ulos ikkunasta, katolle asti. He näkivät sen jäälle ja kaikki he juoksivat auttamaan minua, köyhää raukkaa, jonka he luulivat palavan. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi juossut. Minä kuulin heidän tulevan, mutta minä kuulin myöskin, kuinka yhtäkkiä rupesi suhisemaan ilmassa. Kuulin jyrinää kuin raskaita tykinlaukauksia, tulvavuoksi nosti jään, joka murtui. Mutta he pääsivät rantatöyräälle, missä kipunat lentelivät ylitseni. Sain heidät kaikki pelastetuiksi. Mutta en mahtanut sietää kylmää ja sitä pelästystä, ja niin minä nyt olen tullut tänne taivaan valtakunnan portille. Sanovat, että se avataan sellaisellekin raukalle kuin minä! Ja nythän ei minulla enää ole mökkiäkään siellä rantatöyräällä, ei silti että minulla senvuoksi olisi oikeutta päästä tänne.
Silloin avautui taivaan valtakunnan ovi ja enkeli johdatti vanhan vaimon sisään. Häneltä putosi ulkopuolelle oljenkorsi, yksi niitä, jotka olivat olleet hänen vuoteessaan, siinä, jonka hän sytytti pelastaakseen nuo monet, ja se oli muuttunut puhtaaksi kullaksi, mutta kullaksi, joka kasvoi ja kiertyi mitä kauneimmiksi kiehkuroiksi.