— Katso, tämän toi köyhä vaimo! sanoi enkeli. — Mitä sinä tuot? Niin, minä kyllä tiedän, sinä et ole saanut aikaan mitään, et tehnyt edes yhtä tiilikiveä. Voisitpa vain mennä takaisin ja tuoda edes sen verran. Tosin ei se sinun tekemänäsi kelpaisi mihinkään, mutta tehtynä hyvällä tahdolla olisi se kuitenkin jotakin. Mutta sinä et voi mennä takaisin enkä minä voi tehdä mitään hyväksesi!
Silloin rukoili köyhä sielu, vaimo rantatöyrään mökistä, hänen puolestaan:
— Hänen veljensä on tehnyt ja antanut minulle kaikki ne kivet ja palaset, mistä minä kyhäsin kurjan mökkini. Se oli suuri asia minulle, köyhälle raukalle! Eivätkö nyt kaikki ne palaset ja kappaleet voi käydä hänen tiilikivestään? Se on armotyö! Hän tarvitsee sellaista ja tämähän on armon koti!
— Veljesi, se, jota sinä kutsuit vähäpätöisimmäksi, sanoi enkeli, — se, jonka ammatti kaikessa rehellisyydessään oli sinusta alhaisin, antaa sinulle taivaanvaltakuntansa rovon. Sinua ei karkoiteta, sinun sallitaan seisoa täällä ulkopuolella ja miettiä ja koettaa korjata elämääsi tuolla alhaalla, mutta sisään et sinä pääse ennenkuin hyvän työn muodossa olet toimittanut — jotakin!
— Tuon minä olisin sanonut paremmin! ajatteli arvostelija, mutta hän ei sanonut sitä ääneen, ja olihan sekin jo jotakin!
VANHAN TAMMEN VIIMEINEN UNI.
Joulusatu.
Metsässä, ylhäällä mäellä kasvoi avonaisen rannan luona tuollainen oikein vanha tammi, joka juuri oli kolmensadan kuudenkymmenen viiden vuoden ikäinen, mutta tuo pitkä aika ei puulle ollut enempää kuin yhtä monta päivää meille ihmisille. Me valvomme päivällä, nukumme yöllä ja näemme silloin unemme. Mutta toisin oli puun, puu valvoo kolme vuodenaikaa, vasta talven tullen se vaipuu uneen, talvi on sen nukkumisaika, se on sen yö tuon pitkän päivän jälkeen, jota sanotaan kevääksi, kesäksi ja syksyksi.
Monena lämpöisenä kesäpäivänä oli päiväperho tanssinut sen latvan ympärillä, elänyt, leijaillut ja tuntenut olevansa onnellinen, ja kun tuo pieni olento silloin hiljaisen autuaana hetkisen lepäsi jollakin suurella, tuoreella tammenlehdellä, sanoi puu aina: "Pieni raukka, koko sinun elämäsi on yksi ainoa päivä! Kuinka lyhyt sentään, se on niin surullista!"
— Surullista! vastasi siihen aina päiväperho, — mitä sinä sillä tarkoitat? Kaikkihan on niin ihmeellisen valoisaa, niin lämmintä ja kaunista, ja minä olen niin iloinen!