* * * * *
Ja ilo vallitsi koko talossa ja haikaranpesässä myöskin, mutta siellä se kuitenkin pääasiassa johtui hyvästä ruuasta, kihisevästä sammakkojen paljoudesta. Ja samaan aikaan kun oppineet hätäisesti, päällisin puolin panivat muistoon tarinan noista kahdesta prinsessasta ja terveyskukkasesta, joka oli suuri tapaus ja tuotti siunausta kodeille ja maalle, kertoivat haikaravanhemmat sen omalla tavallaan ja omalle perheelleen, mutta vasta kun kaikki olivat kylläiset, ennemminhän heillä oli muutakin tekemistä kuin kuunnella juttuja.
— Nyt sinusta tulee jotakin! kuiskasi haikaraemo, — muu ei ole mahdollista!
— Oh, mitä minusta tulisi! sanoi haikaraisä. — Ja mitä minä olen tehnyt? En mitään!
— Sinä olet tehnyt enemmän kuin kaikki nuo muut! Ilman sinua ja poikasia eivät molemmat prinsessat koskaan olisi uudelleen nähneet Egyptiä ja saaneet vanhusta terveeksi. Sinusta tulee jotakin! Saat varmaan tohtorinarvon, ja meidän poikasemme saavat sen sitten syntymässään, ja niiden poikaset taas eteenpäin! Sinä oletkin jo aivan egyptiläisen tohtorin näköinen, — minun silmissäni!
Oppineet ja viisaat kehittivät perusajatusta, niinkuin he sitä nimittivät, joka oli läpikäyvänä koko tapahtumassa: "rakkaus synnyttää elämää!" He antoivat sille selityksiä eri tavoin: "lämmin auringonsäde oli Egyptin prinsessa, hän astui alas liejukuninkaan luo, ja heidän kohdatessaan puhkesi esiin kukka".
— En niin aivan oikein voi toistaa sanoja! huomautti haikaraisä, joka oli kuunnellut katolla ja jonka piti kertoa siitä pesässä. — Se oli niin monimutkaista, mitä he sanoivat, se oli niin viisasta, että he heti saivat arvoja ja lahjoja, yksinpä kokkikin sai suuren kunniamerkin — se kyllä oli liemen ansio!
— Ja mitä sinä sait? kysyi haikaraemo, — eihän heidän nyt pitäisi unohtaa tärkeintä, ja se olet sinä! Oppineet ovat vain soitelleet suuta tässä asiassa! Mutta sinun vuorosi kai tulee!
Myöhään yöllä, kun unen rauha lepäsi yli taasen onnellisen talon, valvoi vielä muuan, eikä se ollut haikaraisä, vaikka hän seisoi yhdellä jalalla pesässä, nukkuen vartiasotamiestä, ei, pieni Helga valvoi, kumartui alas parvekkeelta ja katseli kirkasta ilmaa suurine loistavine tähtineen, jotka olivat suuremmat ja loistoltaan puhtaammat kuin minä hän oli nähnyt ne pohjoisessa, ja kuitenkin samat. Hän ajatteli Villisuota, kasvatusäidin lempeitä silmiä, kyyneliä, jotka hän oli vuodattanut sammakkolapsi-raukan vuoksi, joka nyt seisoi tähtien loistossa Niilin vesien varsilla, suloisessa kevätilmassa. Hän ajatteli rakkautta tuon pakanallisen naisen rinnassa, rakkautta, jota hän oli osoittanut kurjalle olennolle, joka ihmishahmossaan oli paha eläin ja eläinhahmossaan iljettävä katsella ja koskettaa. Hän katseli loistavia tähtiä ja muisteli kirkkautta kuolleen otsalla, heidän ratsastaessaan metsän ja suon yli. Hänen muistissaan soi säveliä, sanoja, joita hän oli kuullut lausuttavan heidän ratsastaessaan ja hänen istuessaan noiduttuna hevosen selässä, sanoja rakkauden suuresta alkuperästä, korkeimmasta rakkaudesta, joka käsitti kaikki sukukunnat.
Niin, mitä olikaan annettu, voitettu, saavutettu! — Pieni Helga punnitsi öin päivin onnensa summaa ja oli sitä katsellessaan kuin lapsi, joka nopeasti kääntyy antajan luota antimien, kaikkien noiden kauniiden lahjojen puoleen. Hän eli kokonaan tuon kasvavan autuuden vallassa, joka saattoi tulla, joka tulee; olihan häntä ihmeiden kautta johdettu yhä korkeampaan iloon ja onneen, ja tähän hän eräänä päivänä vaipui niin kokonaan, ettei hän enää ajatellut antajaa. Nuoruusvoiman rohkeus teki nopean valintansa, hänen silmänsä loistivat. Mutta samassa riisti hänet tästä mielialasta kova melu pihamaalla, hänen allaan. Hän näki siellä kahden mahtavan kamelikurjen nopeasti juoksevan ahtaissa kehissä. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt tätä eläintä, niin suuri lintu, niin kömpelö ja raskas, siivet näyttivät siltä kuin niitä olisi typistetty, ja itse lintu kuin sille olisi tehty väkivaltaa, ja hän kysyi, mitä sille oli tapahtunut ja ensi kerran kuuli hän tarinan, jonka egyptiläiset kertovat kamelikurjesta.