Kaunis oli sen heimo kerran ollut, sen siivet suuret ja väkevät. Eräänä iltana sanoivat sille metsän mahtavat linnut. "Veli, lennämmekö huomenna, jos Jumala tahtoo, joelle juomaan?" Ja kamelikurki vastasi: "Kyllä minä tahdon!" Kun päivä koitti, lähtivät he matkaan, ensin korkealle ylös, aurinkoa, Jumalan silmää kohti, yhä korkeammalle ja korkeammalle, kamelikurki kaukana edellä kaikkia muita. Se lensi ylpeänä valoa kohti; se luotti omaan voimaansa eikä antajaan, se ei sanonut: "jos Jumala tahtoo!" Silloin veti rangaistuksen enkeli pois harson tuliliekkisen edestä ja siinä hetkessä paloivat linnun siivet, se vaipui surkeana maahan. Se ja sen heimo eivät enää milloinkaan jaksa kohota, se pakenee pelästyksissään, syöksyy eteenpäin, kiertäen ahdasta alaa. Siinä on muistutus meille ihmisille, että kaikissa ajatuksissamme, kaikissa teoissamme sanoisimme: "jos Jumala tahtoo!"
Ja Helga painoi miettien alas päänsä, katseli kiitävää kamelikurkea, näki sen hädän, näki millä hullunkurisella ilolla se katseli omaa suurta varjoansa valkoisella, auringonpaahtamalla tiellä. Ja vakavuus työnsi syvän juurensa mieleen ja ajatukseen. Rikas elämä, vastaiseksi onnellinen, oli saatu, voitettu — mitä tapahtuisi, mitä seuraisi? Paras: "jos Jumala tahtoo!"
* * * * *
Varhain keväällä, kun haikarat taasen läksivät pohjoista kohti, otti pieni Helga kultaisen rannerenkaansa, piirsi siihen nimensä, viittasi haikaraisälle, pani kultarenkaan hänen kaulaansa, pyysi häntä viemään sen viikinkirouvalle, joka tästä oli ymmärtävä, että kasvattitytär eli, oli onnellinen ja muisti häntä.
— Se on raskas kantaa! ajatteli haikaraisä, kun hän sai sen kaulaansa, — mutta kultaa ja kunniaa ei pidä viskata maantielle! Haikara tuottaa onnea, todetkoot sen siellä ylhäällä!
— Sinä munit kultaa ja minä munin munia, sanoi haikaraemo, — mutta sinä munit vain kerran ja minä teen sen joka vuosi. Mutta tunnustusta ei kumpikaan meistä saa — se loukkaa!
— Onhan tietoisuus, äiti! sanoi haikaraisä.
— Sitä et sinä voi ripustaa näkyviin, sanoi haikaraemo, — se ei anna myötätuulta enempää kuin ravintoakaan!
Ja sitten he lensivät.
Pieni satakieli, joka lauloi tamarindipensaassa, aikoi sekin pian lähteä pohjoiseen. Siellä ylhäällä likellä Villisuota oli pieni Helga usein kuullut sen, tervehdyksen hän tahtoi panna sen mukaan, lintujen kieltä hän osasi siitä lähtien, jolloin hän lensi joutsenhahmossa, hän oli sittemmin usein puhunut sitä haikaran ja pääskysen kanssa, satakieli hänet kyllä ymmärtää. Ja sitä hän pyysi lentämään pyökkimetsään Jyllannin niemimaalle, sinne, missä hauta oli luotu kivistä ja oksista, hän pyysi sitä kehoittamaan kaikkia pikkulintuja siellä suojelemaan hautaa ja visertämään laulun uudestaan ja uudestaan.