Ja pieni Helga rukoili hartaammin kuin koskaan ennen oli rukoillut, että hän ainoastaan yhden ainoan minuutin saisi katsoa sinne, luoda vain yhden ainoan katseen taivaan valtakuntaan, Isän puoleen.
Ja hän nosti hänet sinne loistossa ja kunniassa, sävelten ja ajatusten tulvassa. Loisto ja soitto eivät olleet ainoastaan hänen ulkopuolellaan, vaan hänen sisässäänkin. Sanat eivät saata sitä kuvata.
— Nyt meidän täytyy palata, sinua kaivataan! sanoi pappi.
— Vain yksi silmäys vielä! rukoili Helga, — vain ainoa lyhyt minuutti!
— Meidän täytyy palata maan päälle, kaikki vieraat lähtevät pois!
— Vain yksi silmäys, viimeinen!
Ja pieni Helga seisoi taasen parvekkeella — mutta kaikki soihdut ulkopuolella olivat sammutetut, kaikki valot hääsalista olivat poissa, haikarat poissa, ei missään näkynyt vieraita, ei sulhasta, kaikki oli kuin pois puhallettu kolmena lyhyenä minuuttina.
Silloin valtasi Helgan hätä ja hän meni läpi tyhjän, suuren salin viereiseen huoneeseen; siellä makasi vieraita sotamiehiä. Hän avasi sivuoven, joka johti hänen huoneeseensa, ja luullessaan seisovansa siellä, hän seisoikin puutarhassa — sellaista ei täällä ollut ennen. Taivas hohti punaisena, päivänkoitto läheni.
Vain kolme minuuttia taivaassa, ja koko mainen yö oli mennyt.
Silloin hän näki haikarat. Hän huusi niille, puhui niiden kieltä, ja haikaraisä käänsi päätään, kuunteli ja tuli lähemmä.