— Puhut meidän kieltämme, sanoi hän, — mitä sinä tahdot? Miksi tulet tänne, sinä vieras nainen?
— Minähän se olen! Minä olen Helga! Etkö tunne minua? Kolme minuuttia sittenhän me puhelimme tuolla parvekkeella.
— Se on erehdys, sanoi haikara, — sen sinä olet nähnyt unessa kaikki tyynni!
— Ei, ei! sanoi Helga ja muistutti hänelle viikinkilinnaa ja
Villisuota, matkaa tänne —!
Silloin räpytteli haikaraisä silmiään.
— Sehän on vanha tarina, jonka minä olen kuullut isoäitini isoäidin äidin ajoilta! Oli kyllä täällä Egyptissä sellainen prinsessa Tanskanmaasta, mutta hän hävisi hääiltanaan monta sataa vuotta sitten eikä koskaan palannut! Sen voit itse lukea muistokivestä täällä puutarhassa, siihenhän on hakattu sekä joutsenia että haikaroita ja ylinnä seisot itse valkoisessa marmorissa.
Niin oli. Pieni Helga näki sen, ymmärsi sen ja vaipui polvilleen.
Aurinko nousi loistavana, ja niinkuin muinoin sen säteiden valossa sammakkohahmo raukesi ja kaunis olento tuli näkyviin, niin kohosi nyt valon kasteessa kauneusolento, kirkkaampi, puhtaampi kuin ilma, valonsäde — Isän luo.
Ruumis raukesi tomuksi: kuihtunut lootuskukka lepäsi siinä, missä hän oli seisonut.
* * * * *