— Mutta yöllä, kun minä nousin, sanoi tuuli, — laskeutui ylhäinen rouva levolle eikä milloinkaan enää noussut. Hänelle tapahtui se mikä tapahtuu kaikille ihmisille, se ei ole mitään uutta. Hetkisen seisoi Valdemar Daa totisena ja mietteissään. Ylpeinkin puu saattaa taipua, muttei taittua, sanoi ääni hänessä. Tyttäret itkivät ja kaikki talossa kuivasivat silmiään, mutta rouva Daa oli mennyt menojaan — ja minä menin menojani! Huu-uu-uu! sanoi tuuli.
* * * * *
— Minä tulin takaisin, minä tulin usein takaisin, yli Fyenin maan ja Beltin veden, asetuin Borrebyn rannalle, komean tammimetsän luo. Siellä pesivät merikotka, metsäkyyhkyset, sininärhit, yksinpä musta haikarakin. Oli varhainen kevät, toisilla oli munia ja toisilla oli poikasia. Hei, kuinka ne lensivät, kuinka ne kirkuivat! Kuului kirveeniskuja, isku iskun perästä: metsä piti kaadettaman, Valdemar Daa tahtoi rakentaa uljaan laivan, sota-aluksen, jossa on oleva kolme kantta ja jonka kuningas kyllä ostaa, ja sentähden kaatui metsä, merimiesten maamerkki, lintujen pesä. Lepinkäinen lensi pelästyksissään, sen pesä hävitettiin; merikotka ja kaikki metsän linnut menettivät kotinsa, ne lentelivät avuttomina ja kirkuivat peloissaan ja vihoissaan, minä ne kyllä ymmärsin. Varikset ja naakat kirkuivat ääneensä pilkaten: "Pois pesästä! pois pesästä! kraa! kraa!"
Ja keskellä metsää, työväen joukossa seisoivat Valdemar Daa ja hänen kolme tytärtään ja kaikki he nauroivat lintujen villiä kirkunaa, mutta nuorin tytär, Anna Dorotea, tunsi sydämessään sääliä ja kun he tahtoivat kaataa yksin puoleksi kuivuneen puunkin, jonka alastomalle oksalle musta haikara oli tehnyt pesän ja pienet poikaset pistivät esiin päitään, niin rukoili hän niiden puolesta, rukoili vedet silmissä, ja niin sai puu seisoa pesineen mustaa haikaraa varten. Sehän oli vain pieni asia.
Hakattiin, sahattiin, rakennettiin laiva, jossa oli kolme kantta. Laivanrakentaja itse oli alhaista sukua, mutta ylhäinen ryhdiltään; silmät ja otsa kertoivat, miten viisas hän oli ja Valdemar Daa kuuli mielellään hänen kertovan, niin kuuli pieni Iidakin, vanhin, viisitoistavuotias tytär. Ja rakentaessaan isälle laivoja, rakensi hän itselleen unilinnoja, missä hän ja pieni Iida elivät miehenä ja vaimona, ja niin olisikin käynyt, jos linna olisi ollut muuratuista kivistä vallineen ja hautoineen, metsineen ja puutarhoineen. Viisaudestaan huolimatta oli mestari kuitenkin vain köyhä mies ja mitäpä varpusella on tekemistä kurjenkarkelossa? Huu-uu-uu! — minä lensin pois ja hän lensi pois, sillä hän ei uskaltanut jäädä, ja pieni Iida tointui, sillä hänen täytyi tointua!
* * * * *
— Tallissa hirnuivat mustat hevoset, niitä kelpasi katsella ja niitä katseltiinkin. Itse kuningas oli lähettänyt amiraalin katsomaan uutta sotalaivaa ja puhumaan sen ostamisesta, hän lausui suuren ihailunsa tulisista hevosista, minä kuulin sen kyllä, sanoi tuuli, — seurasin herroja avonaisesta ovesta ja sirottelin oljenkorsia kuin kultapuikkoja heidän jalkainsa eteen. Kultaa Valdemar Daa tahtoi, amiraali tahtoi mustia hevosia, siksi hän niitä niin kehui, mutta tätä ei ymmärretty eikä laivaakaan niinmuodoin ostettu, se seisoi ja loisti rannalla, katettuna laudoilla, se oli kuin Noan arkki, joka ei milloinkaan tullut vesille. Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! ja se oli surkeaa.
Talvisaikaan, kun maa oli lumen peitossa, ajojäät täyttivät Beltin ja minä ahdoin niitä ylös rannalle, sanoi tuuli, — tuli korppeja ja variksia, toinen toistaan mustempia, suurissa laumoissa. Ne asettuivat autiolle, kuolleelle, yksinäiselle laivalle rannassa ja kirkuivat kähein huudoin metsästä, joka oli poissa, monista kallisarvoisista linnunpesistä, jotka olivat hävitetyt, kodittomista vanhuksista, kodittomista pienokaisista, ja tämä kaikki tuon suuren romon, tuon uljaan laivan vuoksi, jonka ei milloinkaan pitänyt joutua vesille purjehtimaan.
Minä panin tuiskun pyörteet liikkeelle. Lumi lepäsi suurina laineina korkealla laivan ympärillä, sen päällä! Minä annoin sen kuunnella ääntäni, mitä myrskyllä on sanomista. Minä tiedän tehneeni voitavani, jotta se saisi purjehdustaitoa. Huu-uu-uu! Mennä täytyy!
Ja talvi meni menojaan, talvi ja kesä menivät menojaan, ja ne menevät, niinkuin minä menen, niinkuin lumi tuiskuaa, niinkuin omenankukka varisee ja lehdet putoavat. Mennä täytyy! mennä täytyy! mennä täytyy! Ihmisten myöskin.