Mutta vielä olivat tyttäret nuoria, pieni Iida ruusu, kaunis katsella niinkuin silloin, kun laivanrakentaja näki hänet. Usein minä kävin kiinni hänen pitkiin, ruskeihin hiuksiinsa, kun hän seisoi puutarhassa omenapuun luona mietteissään eikä huomannut, että minä varistin kukkia hänen hiuksiinsa, jotka irtaantuivat, ja hän katseli punaista aurinkoa ja taivaan kultaista pohjaa puutarhan tummien pensaiden ja puiden välissä.
Hänen sisarensa oli kuin lilja, hohtava ja solakka, Johanna. Hänessä oli ryhtiä ja ylpeyttä, hän oli, niinkuin äitikin, hauras varreltaan. Mielellään hän asteli suuressa salissa, missä suvun kuvat riippuivat. Rouvat olivat maalatut silkki- ja samettipuvuissa, pikkuruikkuinen helmillä kirjaeltu hattu palmikoiduilla hiuksilla. Ne olivat kauniita rouvia! Heidän miehensä nähtiin puettuina teräkseen tai kallisarvoiseen, oravannahalla vuorattuun, sinisellä poimukauluksella varustettuun viittaan. Miekka oli kiinnitetty reiden kohdalle eikä vyötäisille. Missä riippunee Johannan kuva kerran ja miltä näyttänee aatelinen puoliso? Niin, sitä hän ajatteli, siitä hän puheli, kuulin sen, kun kiidin pitkän käytävän läpi saliin ja käännyin takaisin.
Anna Dorotea, kalpea hyasintti, vain neljätoistavuotias lapsi, oli hiljainen ja miettiväinen; suuret, vedensiniset silmät näyttivät ajattelevilta, mutta suupielissä oli lapsen hymy, minä en voinut puhaltaa sitä pois, enkä tahtonutkaan.
Tapasin hänet puutarhassa, rotkotiellä ja vainioilla, hän keräili yrttejä ja kukkia, joita hän tiesi isänsä voivan käyttää juomiin ja lääkkeihin, mitä hän osasi tislata. Valdemar Daa oli ylpeä ja kopea, mutta hän oli myöskin taitava ja tietävä. Se kyllä huomattiin, siitä kuiskaeltiin. Tuli paloi hänen pesässään kesälläkin; kamarinovi oli suljettu; sitä jatkui yöt päivät, mutta hän ei paljoa puhunut siitä; luonnon voimia pitää hiljalleen taltutella, pian hän kyllä keksii parhaimman — punaisen kullan.
Sentähden nousi savu uuninpiipusta, sentähden paukkui ja leimusi; niin, minä olin mukana! kertoi tuuli. — Antaa mennä! antaa mennä! lauloin minä savupiipun läpi. Tulee savua, nokea, poroa ja tuhkaa! Sinä poltat itsesi! Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! Mutta Valdemar Daa ei antanut mennä.
Minne joutuivat tallista komeat hevoset, vanhat hopea- ja kultatavarat kaapeista ja säiliöistä, lehmät vainioilta, talo ja tavarat? Niin, ne saattavat sulaa, sulaa kultateilissä, eikä siihen kuitenkaan tule kultaa.
Aitat ja kammiot, kellarit ja vinnit tyhjenivät. Vähemmin ihmisiä, enemmän hiiriä. Toinen ruutu halkesi, toinen särkyi, minun ei enää tarvinnut mennä sisään ovesta, sanoi tuuli. — Missä piippu savuaa, siellä porisee ateria — piippu savusi, se, joka nieli kaikki ateriat, punaisen kullan vuoksi.
Minä puhalsin linnanportissa niinkuin vartia, joka puhaltaa torveen, mutta siellä ei ollut mitään vartiaa, sanoi tuuli, — minä kiersin viirikukkoa riu'un päässä, se narisi ikäänkuin vartia olisi kuorsannut tornissa, mutta siellä ei ollut mitään vartiaa; siellä oli hiiriä ja rottia; köyhyys kattoi pöydän, köyhyys asusti vaatekaapissa ja ruokakaapissa, ovi meni saranoiltaan, syntyi rakoja ja halkeamia; minä menin ulos ja minä menin sisään, sanoi tuuli, — sentähden tunnen asiat tarkalleen. Savussa ja tuhassa, surussa ja unettomina öinä harmaantuivat suortuvat parrassa ja otsan ympärillä, iho kävi sameaksi ja keltaiseksi, silmät himosivat kultaa, odotettua kultaa.
Minä puhalsin savua ja tuhkaa hänen kasvoihinsa ja partaansa; velkaa tuli kullan asemesta. Minä lauloin rikotuissa ruuduissa ja avonaisissa halkeamissa, puhalsin tyttärien kaappisänkyyn, missä vaatteet olivat haaltuneita ja kuluneita, koska niiden aina täytyi kestää. Sitä laulua ei oltu laulettu näiden lasten kehdon ääressä! Herraselämä kävi köyhänelämäksi! Minä olin ainoa, joka lauloin ääneen linnassa! sanoi tuuli. — Minä peitin heidät lumella, sanotaan sen lämmittävän; puita ei heillä ollut, oli kaadettu metsä, josta niitä piti tuotaman. Oli paukkuva pakkanen, minä kiidin läpi äänireikien ja käytävien, yli päätyjen ja muurien, pysyäkseni virkeänä. Sisällä makasivat aateliset tyttäret vuoteessa pakkasen vuoksi, isä vetäytyi nahkapatjojen alle. Ei mitään purtavaa, ei mitään poltettavaa, se on herraselämää! Huu-uu-uu! antaa mennä! — Mutta sitä ei herra Daa voinut.
"Talvea seuraa kevät", sanoi hän, "puutteen perästä tulee hyvät ajat — mutta ne antavat odottaa, odottaa! Nyt on talo pantattuna, viimeiset ajat ovat käsissä — ja sitten tulee kulta, pääsiäiseksi!"