Minä kuulin hänen mutisevan hämähäkinverkkojen keskellä: "Sinä ahkera pieni kutoja, sinä opetat minua kestämään! Jos sinun verkkosi revitään rikki, alat sinä alusta ja kudot valmiiksi! Taasen rikki — ja väsymättä käyt sinä taasen käsiksi, alusta — alusta! Niin pitää! Ja se palkitaan."
Oli pääsiäisaamu, kellot soivat, aurinko hymyili taivaalla. Kuumeisena oli hän valvonut, keittänyt, jäähdyttänyt, sekoittanut ja tislannut. Kuulin hänen epätoivoisen sielun tavoin huokaavan, kuulin hänen rukoilevan, huomasin hänen pidättävän henkeään. Lamppu oli sammunut, hän ei huomannut sitä, minä puhalsin hehkuviin hiiliin, ne loimottivat hänen liidunvalkeihin kasvoihinsa, ne saivat punertavan hohteen, silmät painuivat syviin silmäkuoppiin — mutta äkkiä ne suurenivat suurenemistaan, ikäänkuin ne olisivat olleet halkeamaisillaan.
Katsokaa alkemistin koelasia! Siinä kimmeltelee! Jotain hehkuvaa, puhdasta ja raskasta! Hän nosti lasia vapisevin käsin, hän huusi vapisevin kielin: "Kultaa! kultaa!" Häntä pyörrytti, olisin voinut puhaltaa hänet kumoon, sanoi tuuli, — mutta minä puhalsin vain hehkuviin hiiliin, saatoin häntä ovesta sinne, missä tyttäret värjöttivät. Hänen takkinsa oli tuhan peitossa, sitä riippui hänen parrassaan ja hänen takkuisissa hiuksissaan. Hän ojentui suoraksi, nosti kallista aarrettaan hauraassa lasissa: "Keksitty, voitettu! — Kulta!" huusi hän, nosti ilmaan lasin, joka kimmelteli auringonpaisteessa. Ja käsi vapisi ja alkemistin lasi putosi lattiaan ja särkyi tuhansiksi kappaleiksi. Särkynyt oli hänen onnensa viimeinen kupla. Huu-uu-uu! mennä täytyy! — Ja minä menin kullantekijän talosta.
Lopulla vuotta, pohjolan lyhyinä päivinä, kun sumu saapuu pesurääsyineen ja kiertää märkiä pisaroita punaisille marjoille ja lehdettömille oksille, tulin minä reippaalle mielelle, tuuletin, puhalsin taivaan puhtaaksi ja katkoin mädäntyneitä oksia, eikä se ole mikään suuri työ, mutta se on tehtävä. Tehtiin niinikään puhdasta, toisella tavalla, Borrebyn kartanossa, Valdemar Daa'n luona. Hänen vihamiehensä Ove Ramel Basnäsistä oli talossa, hän oli lunastanut talon ja sen irtaimiston velkakirjan. Minä rummutin haljenneita ruutuja, läiskytin ränstyneitä ovia, vinguin raoissa ja revelmissä: huu-i! Herra Ovea ei olisi pitänyt haluttaa jäädä taloon. Iida ja Anna Dorotea itkivät kuumia kyyneliä; Johanna seisoi suorana ja kalpeana, hän puri peukaloaan niin että se vuosi verta, ikäänkuin se olisi auttanut! Ove Ramel salli herra Daa'n jäädä taloon elinajakseen, mutta hän ei saanut kiitosta ehdotuksestaan; minä kuuntelin. Näin talottoman herran ylpeämmin nostavan päätään, viskaavan niskaansa, ja minä paiskauduin hetkeksi taloa ja vanhoja lehmuksia kohti, niin että paksuin oksa taittui, eikä se ollut mädäntynyt; se makasi portin edessä kuin mikäkin luuta, jos jollakin olisi ollut halua lakaista, ja puhtaaksi siellä lakaistiinkin. Niinpä niin.
Se oli kova päivä, ankara hetki kestää, mutta mieli oli kova, niska jäykkä.
He eivät omistaneet mitään paitsi vaatteet yllään; kyllä sentään: alkemistin lasin, joka hiljan oli ostettu ja täytetty sillä, mikä oli mennyt lattialle ja raapittu siitä talteen; aarre, joka lupaili, mutta ei pitänyt lupaustaan. Valdemar Daa säilytti sitä povellaan, otti sauvan käteensä ja muinoin rikas herra läksi kolmen tyttärensä kanssa Borrebyn kartanosta. Minä puhalsin viileyttä hänen kuumille poskilleen, minä hyväilin hänen harmaata partaansa ja hänen pitkiä valkeita hiuksiaan, minä lauloin, niinkuin minä voin: Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! Se oli rikkauden ja loiston loppu.
Iida ja Anna Dorotea astuivat hänen kummallakin puolellaan; Johanna kääntyi portilla, mitäpä siitä: onni ei kuitenkaan ottanut kääntyäkseen. Hän katsahti muurin punaisiin kiviin, jotka olivat jääneet Stig marskin linnasta, ajatteliko hän hänen tyttäriään:
Kävi vanhin käteen nuorimman ja he lähtivät suureen maailmahan!
Ajatteliko hän tuota laulua? Täällä heitä oli kolme — isä oli mukana! He astelivat tietä, jota he olivat ajaneet vaunuissa, kerjäläisinä menivät he isänsä kanssa Smidstrupin alueelle savimökkiin, joka oli vuokrattu kymmenestä markasta vuodessa, uudelle tilalleen, missä seinät olivat tyhjät ja astiat tyhjät. Varikset ja naakat lentelivät heidän ylitseen ja kirkuivat kuin pilkaten: "pois pesästä! pois pesästä! kraa! kraa!" niinkuin linnut kirkuivat Borrebyn metsässä, kun puut kaadettiin.
Herra Daa ja hänen tyttärensä sen kyllä huomasivat; minä puhalsin heidän korvissaan, parasta oli olla sitä kuuntelematta.