Niin asettuivat he savimökkiin Smidstrupin maalla — ja minä lensin yli soiden ja maiden, läpi paljaiden pensasaitojen ja lehdettömien metsien avovesille, muille maille. — Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! Vuodet umpeensa.
* * * * *
Miten kävi Valdemar Daan, miten kävi hänen tyttäriensä? Tuuli kertoo:
— Viimeinen heistä, jonka näin, niin, viimeisen kerran, oli Anna Dorotea, kalpea hyasintti — nyt hän oli vanha ja käyrävartinen; se oli puoli vuosisataa myöhemmin. Hän eli kauimmin, hän tiesi kaikki tyynni.
Tuolla kankaalla, Viborgin kaupungin luona, oli tuomiorovastin uusi komea pykäläpäätyinen kartano, tehty punaisesta tiilestä. Sauhu nousi rasvaisena piipusta. Lempeä rouva ja kauniit tyttäret istuivat ulkonevassa ikkunassa ja katselivat puutarhan riippuvien kurjenhernepensaiden yli ruskealle nummelle — mitä he katselivat? He katselivat haikaranpesää luhistuvan talon katolla. Katto kasvoi sammalta ja kelttoa, mikäli siinä oli kattoa, sitä peitti suurimmaksi osaksi haikaranpesä, ja se oli ainoa, josta pidettiin huolta, haikara piti sen kunnossa.
Sitä taloa sopi katsella, ei koskettaa. Minun täytyi liikkua varovasti, sanoi tuuli. — Haikaranpesän tähden sai talo olla pystyssä, muutenhan se oli kuin mikäkin pelätin nummella. Haikaraa ei tuomiorovastin väki tahtonut karkoittaa, niin sai hökkeli seisoa ja sen asukasraukka asua siinä; siitä hänen oli kiittäminen egyptiläistä lintua — tai oliko se kiitos siitä, että hän kerran rukoili hänen mustan villin veljensä pesän puolesta Borrebyn metsässä? Silloin oli hän, raukka, nuori lapsi, hento, kalpea hyasintti aatelisessa yrttitarhassa. Hän muisti sen kaiken: Anna Dorotea.
"Oh! oh!" — niin, ihmiset voivat huoata niinkuin tuuli kaislojen ja ruokojen joukossa. "Oh! — kellot eivät soineet haudallasi, Valdemar Daa! Köyhät koulupojat eivät laulaneet, kun Borrebyn entinen herra laskettiin maahan! — Oh! Kaikki toki loppuu, kurjuuskin loppuu! — Iida siskosta tuli talonpojan vaimo; se oli isällemme kovin kolaus! Tyttären miehenä kurja orja, jota herra saattoi rangaista panemalla hänet ratsastamaan teräväsyrjäisen puun päälle. — Nyt hän kai makaa maan alla? Ja sinä myöskin, Iida! — Oi niin! oi niin! Loppu ei kuitenkaan vielä ole tullut. Minua vanhaa raukkaa, minua köyhää raukkaa, vapahda minut, armorikas Kristus!"
Se oli Anna Dorotean rukous siinä surkeassa talossa, joka sai olla pystyssä haikaran tähden.
— Reippaimman sisaruksista otin minä haltuuni, sanoi tuuli, — hänen pukunsa tuli leikatuksi niinkuin hänen mielensä kerran muovatuksi. Köyhänä miehenä hän tuli ja otti pestin eräältä kipparilta; harvasanainen hän oli, äreän näköinen, mutta teki työnsä halusta. Kiivetä ei hän kuitenkaan osannut — niin minä puhalsin hänet kannen yli, ennenkuin kukaan tiesi, että hän oli naishenkilö, ja se oli kyllä minun puoleltani hyvin tehty, sanoi tuuli.
— Oli pääsiäisaamu niinkuin silloinkin, kun Valdemar Daa luuli keksineensä punaisen kullan, silloin minä kuulin haikaran pesän alta, hataroiden seinien välitse virrenveisuuta, Anna Dorotean viimeisen virren.