Ei ollut ikkunaa, oli vain läpi seinässä; aurinko tuli kultakimpaleena ja asettui siihen. Siinäpä oli loistoa! Hänen silmänsä murtui, hänen sydämensä murtui! Niin olisi käynyt joka tapauksessa, jollei aurinko sinä aamuna olisikaan paistanut häneen.
Haikara soi hänelle katon hänen kuolemaansa asti! Minä lauloin hänen hautansa ääressä, sanoi tuuli, — minä lauloin hänen isänsä haudan ääressä, minä tiedän, missä se on ja missä hänen hautansa on, sitä ei kukaan muu tiedä.
Uudet ajat, toiset ajat! Vanhoista maanteistä tehdään aidattuja aloja, rauhoitetuista haudoista tulee vilkasliikkeinen maantie — ja pian tulee höyry vaunujonoineen ja humisee hautojen päällitse, hautojen, jotka ovat unohdetut niinkuin nimetkin. Huu-uu-uu! mennä täytyy!
Tämä on tarina Valdemar Daa'sta ja hänen tyttäristään. Kertokaa, te muut, se paremmin, jos osaatte! sanoi tuuli ja kääntyi.
Sen tiensä se meni.
TYTTÖ, JOKA ASTUI LEIVÄN PÄÄLLE.
Kai sinä olet kuullut puhuttavan tytöstä, joka astui leivän päälle, jotta ei tahrisi kenkiänsä, ja kuinka huonosti hänen kävi. Se on sekä kirjoitettu että painettu.
Hän oli köyhä lapsi, ylpeä ja kopea, hän oli huonoa ainesta, niinkuin sanotaan. Aivan pienenä tyttöpahaisena huvitti häntä ottaa kiinni kärpäsiä, nyppiä niiltä siivet ja tehdä ne matelijoiksi. Hän otti turilaan ja sittiäisen, pisti kummankin neulaan, asetti sitten vihreän lehden tai pienen paperikappaleen ylhäälle niiden jalkojen kohdalle, ja eläin raukka piteli kiinni siitä, kierteli ja käänteli päästäkseen irti neulasta.
— Nyt sittiäinen lukee! sanoi pieni Inkeri, — kas kuinka se kääntelee lehteä!
Kasvaessaan ei hän käynyt paremmaksi, vaan mieluummin pahemmaksi, mutta kaunis hän oli ja se oli hänen onnettomuutensa, muuten häntä kyllä olisi kuritettu toisin kuin tapahtui.