— Se pää vaatii väkevää lipeää! sanoi hänen oma äitinsä. — Sinä olet lapsena usein astunut esiliinani päälle, pelkään että vanhempana tulet astumaan sydämeni päälle.
Ja sen hän todella tekikin.
Hän joutui nyt maalle palvelemaan ylhäisten ihmisten luo. He kohtelivat häntä niinkuin hän olisi ollut heidän oma lapsensa, ja sen mukaan hänet puettiin, kaunis hän oli ja ylpeys kasvoi.
Vuoden ajan hän oli ollut poissa, silloin sanoi hänen herrasväkensä hänelle. Sinun pitäisi toki kerran käydä tervehtimässä vanhempiasi, pieni Inkeri!
Hän läksikin, mutta vain näyttäytyäkseen, heidän piti nähdä, miten hieno hänestä oli tullut. Mutta kun hän pääsi kylän veräjälle ja näki tyttöjä ja nuoria miehiä juttelemassa lammikon luona tienvarrella, ja juuri missä hänen äitinsä istui kivellä lepäämässä, vierellään kimppu risuja, jotka hän oli koonnut metsästä, niin kääntyi Inkeri takaisin, häntä hävetti, että hänellä, joka oli niin hienosti puettu, piti olla äitinä tuollainen raukka, joka keräili tikkuja. Hän ei ensinkään katunut sitä, että hän kääntyi takaisin, häntä vain suututti.
Nyt kului taasen puoli vuotta.
— Sinun pitäisi sentään jonakin päivänä lähteä kotiin katsomaan iäkkäitä vanhempiasi, pieni Inkeri! sanoi hänen emäntänsä. — Tuossa saat suuren vehnäleivän, jonka voit viedä heille tuliaisiksi; he tulevat iloisiksi, kun saavat sinut nähdä.
Ja Inkeri puki ylleen parhaat vaatteensa ja uudet kenkänsä ja hän nosti helmansa ja asteli hyvin varovaisesti, saadakseen jalkansa pysymään puhtaina ja hienoina, ja siitähän ei häntä saattanut moittia. Mutta kun hän tuli siihen, missä polku kävi suomaan poikki ja oli vetistä ja likaista pitkän matkaa, niin paiskasi hän leivän likaan astuakseen sen päälle ja päästäkseen kuivin jaloin yli. Mutta juuri silloin, kun hän astui toiselle jalalle ja nosti toista, vaipui leipä ja hän sen mukana, syvemmälle ja syvemmälle, hän hävisi kokonaan, eikä näkyviin jäänyt kuin musta, kupliva suo.
Sellainen on tarina.
Minne hän joutui? Hän tuli alas suoeukon luo, joka tekee juomaa. Suoeukko on keijukaistyttöjen täti, nämä kyllä tunnetaan, niistä on kirjoitettu laulujakin ja niitä on maalattu, mutta suoeukosta ihmiset tietävät vain, että kun niityt kesällä höyryävät, niin suoeukko panee juomaa. Alas hänen panimoonsa Inkeri vaipui ja siellä ei kukaan kauan kestä. Rikkasäiliö on valoisa loistohuone suoeukon panimon rinnalla! Jokainen amme löyhkää niin, että ihmiset pyörtyvät, ja sitten seisovat ammeet ahdettuina päälletysten, ja jos jossakin niiden välillä on pieni aukko, josta pääsee läpi, niin ei siitä voi mennä kaikkien niiden märkien rupikonnien ja lihavien käärmeiden vuoksi, jotka täällä takertuvat toisiinsa. Tänne alas vaipui pieni Inkeri. Koko tuo iljettävä elävä kerä oli niin jäätävän kylmä, että kaikki hänen jäsenensä värisivät, niin, hän jähmettyi sen ääressä jähmettymistään. Leivässä hän oli kiinni ja se veti häntä niinkuin meripihkanappi vetää korrenkappaletta.