Suoeukko oli kotona, piru ja hänen isoäitinsä olivat sinä päivänä tulleet katsomaan panimoa, ja tämä isoäiti on vanha, hyvin myrkyllinen naishenkilö, joka ei milloinkaan ole työttömänä. Hän ei koskaan lähde ulos ottamatta käsityötä mukaansa, se oli hänellä täälläkin. Hän neuloi kutittavia anturoita pantaviksi ihmisten kenkiin ja sitten ei heillä ollut mitään rauhaa; hän kirjaeli valhetta ja harsi ajattelemattomia sanoja, jotka olivat pudonneet maahan, tuottaen vahinkoa ja turmiota. Niin, hän osasi neuloa, kirjaella ja kutoa, tuo vanha isoäiti!
Hän näki Inkerin, pani lasin silmänsä eteen ja katsoi häneen vielä kerran. "Sillä tytöllä on taipumuksia!" sanoi hän, "pyydän luovuttamaan hänet minulle muistoksi käynnistäni täällä! Hänestä tulee sopiva jalusta lastenlastenlasteni odotushuoneeseen."
Ja hän sai hänet. Sillä lailla joutui pieni Inkeri helvettiin. Sinne eivät ihmiset aina karkaa suoraa päätä, vaan he voivat päästä sivuteitä, kun heillä on taipumuksia.
Se oli loputtoman suuri odotushuone, pyörrytti, kun katsoi eteenpäin ja pyörrytti, kun katsoi taaksepäin. Ja sitten siellä seisoi nääntyvä joukko, joka odotti, että armon ovi avattaisiin; ne saivat odottaa kauan! Suuret, lihavat, hyllyttelevät hämähäkit kutoivat tuhatvuotista seittiä heidän jalkojensa yli ja tämä seitti kietoi niinkuin jalkaraudat ja piteli niinkuin kuparikahleet; ja tämän lisäksi oli joka sielussa ikuinen levottomuus, tuskan levottomuus. Saituri seisoi ja oli unohtanut raha-arkkunsa avaimen, ja se oli jäänyt suulle, tiesi hän. Niin, käy pitkäksi luetella kaikkia lajeja piinaa ja vaivaa, mitä täällä tunnettiin. Inkeristä tuntui kammottavalta seisoa jalustana, hän oli ikäänkuin jaloistaan sotkettu kiinni leipään.
— Sen siitä saa, kun tahtoo pitää jalkansa puhtaina, sanoi hän itsekseen. — Kas, kuinka ne mulkoilevat minuun! Niin, ne katselivat kaikki häneen, niiden pahat himot loistivat silmistä ja puhuivat ilman ääntä suupielistä, jotka olivat hirvittävät nähdä.
— Minua mahtaa katsella ilokseen, ajatteli pieni Inkeri, — minulla on kauniit kasvot ja hyvät vaatteet! Ja nyt hän kiersi silmiään, niska oli liian jäykkä. Kas, kuinka hän oli likaantunut suoeukon panimossa, sitä ei hän ollut ajatellut. Vaatteet olivat kuin yhden ainoan suuren limaläiskän peittämät, käärme oli asettunut riippumaan hänen hiuksiinsa ja roikkui alas niskaan, ja jokaisesta hänen hameensa poimusta pilkisti esiin rupikonna, joka haukkui kuin hengenahdistusta poteva sylikoira. Se oli hyvin ilkeää. — Mutta muutkin täällä ovat kauhean näköiset! lohdutteli hän itseään.
Kaikkein pahinta oli hänestä kuitenkin se hirveä nälkä, jota hän tunsi; eikö hän sitten voinut kumartua taittamaan palasta leivästä, jonka päällä hän seisoi? Ei, selkä oli kangistunut, käsivarret ja kädet olivat kangistuneet, koko hänen ruumiinsa oli kuin kivipatsas, ainoastaan silmiä päässään hän saattoi kiertää, kiertää aivan ympäri, niin että ne katselivat taaksepäin ja se se oli ruman näköistä. Ja sitten tulivat kärpäset, ne ryömivät hänen silmiensä päällitse, edestakaisin, hän vilkutti silmiään, mutta kärpäset eivät lähteneet lentoon, sillä ne eivät voineet: niiltä oli nypitty siivet, niistä oli tullut matelijoita. Se oli piinaa. Ja sitten tuo nälkä, niin, vihdoin hänestä tuntui, että hänen sisälmyksensä itse söivät itsensä ja hän kävi sisällisesti niin tyhjäksi, niin kauhistuttavan tyhjäksi.
— Jos tätä jatkuu, niin minä en kestä sitä! sanoi hän, mutta hänen täytyi kestää ja sitä jatkui jatkumistaan.
Silloin putosi polttava kyynel hänen päälaelleen, se vieri alas hänen kasvojaan ja rintaansa, leipään asti, putosi vieläkin kyynel, putosi monta. Kuka itki pientä Inkeriä? Eikö hänellä maan päällä ollut äiti? Surun kyyneleet, jotka äiti itkee lapsensa tähden, saavuttavat sen aina, mutta ne eivät tuota huojennusta, ne polttavat, ne tekevät tuskan vain suuremmaksi. Ja sitten tämä sietämätön nälkä ja se ettei hän voinut ulottua leipään, jota hän polki jalallaan! Vihdoin oli hänellä se tunne, että kaikki hänen sisässään itse oli mahtanut syödä itsensä, hän oli kuin ohut, ontto putki, joka veti jokaisen äänen itseensä. Hän kuuli selvästi kaikki mikä ylhäällä maan päällä koski häntä, ja se mitä hän kuuli, oli pahaa ja kovaa. Hänen äitinsä kyllä itki katkerasti ja oli suruissaan, mutta lisäsi: "Ylpeys käy lankeemuksen edellä! Se oli sinun onnettomuutesi, Inkeri! Kuinka sinä oletkin tuottanut surua äidillesi!"
Hänen äitinsä ja kaikki siellä ylhäällä tiesivät hänen syntinsä, että hän oli astunut leivän päälle, vaipunut maahan ja jäänyt sille tielleen. Karjapaimen oli kertonut sen, hän oli itse nähnyt sen mäentöyräältä.