— Kuinka sinä oletkin tuottanut surua äidillesi, Inkeri! sanoi äiti.
— Niin, kyllä minä sen arvasin!
— Etten minä koskaan olisi syntynyt! ajatteli Inkeri, — se olisi ollut minulle paljon parempi. Ei auta, että äitini vaikeroi.
Hän kuuli herrasväkensä, noiden kunnon ihmisten, jotka olivat olleet hänelle kuin vanhemmat, puhuvan. "Hän oli synnillinen lapsi", sanoivat he, "hän ei antanut arvoa Jumalan lahjoille, vaan polki ne jalkojensa alle, armon ovi tulee olemaan hänen vaikea avata."
— Olisivat kurittaneet minua paremmin! ajatteli Inkeri, — ottaneet minusta oikut, jos niitä oli minussa.
Hän kuuli, että hänestä julkaistiin kokonainen laulu, "Ylpeä tyttö, joka astui leivän päälle saadakseen kenkänsä pysymään hienoina", ja sitä laulettiin kautta maan.
— Että siitä pitääkin kuulla niin paljon ja kärsiä niin paljon! ajatteli Inkeri. — Saisi toisiakin rangaista heidän vioistaan! Niin, silloin olisikin paljon rankaisemista! Hui, kuinka minä kidun!
Ja hänen mielensä kävi vieläkin kovemmaksi kuin hänen kuorensa.
— Täällä alhaalla, tässä seurassa ei tulla paremmiksi! Enkä minä tahdo tulla paremmaksi! Kas, kuinka he mulkoilevat!
Ja hänen mielensä kävi häijyksi ja katkeraksi kaikkia ihmisiä kohtaan.
— Nytpä niillä on jotakin kertomista siellä ylhäällä! —- hui, kuinka minä kidun!