Ja hän kuuli, että hänen tarinansa kerrottiin lapsille, ja pienokaiset kutsuivat häntä jumalattomaksi Inkeriksi. "Hän oli niin paha", sanoivat he, "niin häijy, häntä pitäisi oikein kiduttaa!"
Lasten suussa oli aina kovia sanoja hänestä.
Eräänä päivänä, kun viha ja nälkä kaivelivat hänen ontossa kuoressaan ja hän kuuli nimeään mainittavan ja tarinaansa kerrottavan eräälle viattomalle lapselle, pienelle tytölle, tunsi hän, että pienokainen purskahti itkuun kuunnellessaan tarinaa kopeasta, koreilunhaluisesta Inkeristä.
— Mutta eikö hän enää milloinkaan tule tänne ylös? kysyi pieni tyttö.
Ja hänelle vastattiin:
— Hän ei koskaan enää tule tänne ylös!
— Mutta jos hän nyt tahtoo pyytää anteeksi eikä koskaan enää tee sitä?
— Mutta hän ei tahdo pyytää anteeksi! sanoivat he.
— Minä tahtoisin niin mielelläni, että hän tekisi sen! sanoi pieni tyttö ja oli aivan lohduton. — Minä annan nukkekaappini, jos hän saa tulla ylös! Inkeri-raukalla on niin hirveää!
Ja nuo sanat tunkivat suoraan Inkerin sydämeen, ne ikäänkuin tekivät hänelle hyvää. Ensi kerran sanoi joku: "Inkeri-raukka!" lisäämättä vähintäkään hänen vioistaan. Pieni viaton lapsi itki ja rukoili hänen puolestaan, hänen tuli niin kumma olla, hän olisi itse mielellään itkenyt, mutta hän ei voinut itkeä, ja sekin oli kidutusta.