Sitä mukaa kuin vuodet siellä ylhäällä vierivät — alhaalla ei tapahtunut mitään muutosta —, kuuli hän harvemmin ääniä sieltäpäin, hänestä puhuttiin vähemmin. Silloin hän eräänä päivänä kuuli huokauksen: "Inkeri! Inkeri! Kuinka sinä oletkin tuottanut minulle surua! Sanoinhan minä sen!" Se oli hänen äitinsä, joka kuoli.
Joskus hän kuuli vanhan herrasväkensä mainitsevan nimeään ja lempeimmät sanat mitä emäntä lausui, olivat: "Näenköhän minä enää koskaan sinua, Inkeri! Eihän sitä tiedä, mihin joutuu!"
Mutta Inkeri toki kyllä ymmärsi, ettei hänen kelpo emäntänsä koskaan voinut joutua sinne, missä hän oli.
Niin kului taasen pitkä, katkera aika.
Silloin kuuli Inkeri uudelleen nimeään mainittavan ja näki ylhäällä päänsä päällä ikäänkuin kahden kirkkaan tähden loistavan; ne olivat kaksi lempeää silmää, jotka sulkeutuivat maan päällä. Niin monta vuotta oli kulunut siitä, kun tuo pieni tyttö lohduttomana itki "Inkeri-raukan" tähden, että lapsesta oli tullut vanha vaimo, jonka Jumala nyt tahtoi kutsua luokseen, ja juuri tällä hetkellä, jolloin ajatukset kohosivat koko elämän melusta, muisti hänkin, kuinka hänen pienenä lapsena oli pitänyt katkerasti itkeä kuullessaan Inkerin tarinaa. Tuo aika ja tuo vaikutus astuivat niin ilmi elävinä vanhan vaimon eteen hänen kuolinhetkellään, että hän aivan ääneen huudahti: "Herra Jumalani, enköhän minäkin niinkuin Inkeri, usein ole ajattelematta tallannut sinun siunauksesi lahjoja, enköhän minäkin ole kulkenut ylpeys mielessä, mutta sinä et armossasi ole antanut minun vaipua, vaan pitänyt minua pystyssä. Älä hylkää minua viimeisellä hetkelläni!"
Ja vanhuksen silmät sulkeutuivat ja sielun silmät avautuivat näkemään salattuja asioita, ja kun Inkeri niin elävänä oli hänen viimeisissä ajatuksissaan, näki hän hänet, näki miten syvälle hän oli vaipunut, ja tämän nähdessään purskahti hurskas sielu itkuun, taivaan valtakunnassa seisoi hän kuin lapsi ja itki Inkeri-raukkaa. Nuo kyyneleet ja rukoukset soivat kuin kaiku alas onttoon, tyhjään kuoreen, joka ympäröi vangittua, kidutettua sielua. Aavistamaton rakkaus ylhäältä valtasi sen: Jumalan enkeli itki häntä! Kuinka tämä hänelle suotiinkin! Kidutettu sielu ikäänkuin kokosi mielessään jokaisen maisen elämän teon, jonka se oli toimittanut, ja se itkeä hytki tavalla, jolla ei Inkeri milloinkaan ollut voinut itkeä. Suru hänen itsensä vuoksi täytti hänet, hänestä tuntui, ettei armon ovi milloinkaan voisi avautua hänelle ja samassa kun hän murtuneena tunnusti tämän, lankesi valonsäde alas helvetin kuiluun, säde tuli voimakkaampana kuin auringonsäde, joka sulattaa lumiukon, minkä pojat pystyttivät pihalle, ja silloin — paljon nopeammin kuin lumihiutale, joka putoaa lapsen lämpöiselle suulle, sulaa pisaraksi — haihtui Inkerin kivettynyt hahmo; pieni lintu lensi salaman murtoviivan teitä ylös ihmismaailmaa kohti, mutta arkana ja peloissaan se suhtautui kaikkeen ympärillään, se ujosteli itseään ja kaikkia eläviä olentoja ja haki nopeasti suojaa pimeässä lävessä, jonka se löysi rappeutuneesta muurista! Täällä se istua kyyrötti, koko ruumis väristen, se ei voinut äännähtääkään, sillä ei ollut ääntä; se kyyrötti pitkän aikaa ennenkuin se levollisesti saattoi nähdä ja tajuta koko ihanuuden tuolla ulkona. Niin, ihanaa oli: ilma oli raikasta ja lauhaa, kuu paistoi kirkkaasti, puut ja pensaat tuoksuivat. Ja sitten siellä, missä se istui, oli niin suloista, sen höyhenpuku oli niin hieno ja puhtoinen. Oi, minkä rakkauden ja loiston synnyttämää kaikki luotu sentään on! Kaikki ajatukset, mitkä liikkuivat linnun rinnassa, pyrkivät laulaen ilmoille, mutta lintu ei jaksanut, mielellään se olisi laulanut niinkuin keväällä käki ja satakieli. Jumala, joka kuulee madonkin äänettömän ylistyslaulun, kuuli senkin ylistyslaulun, joka kumpusi ajatussointuina niinkuin psalmi soi Davidin rinnassa, ennenkuin se sai sanat ja sävelen.
Ajatuksissa kasvoivat ja paisuivat nämä äänettömät laulut viikkojen kuluessa, niiden täytyi päästä purkautumaan, hyvän työn ensi kertaa kohottaessa siipiään — sellainen oli tehtävä!
Nyt tuli pyhä joulujuhla. Talonpoika pystytti aivan seinän luo salon ja sitoi siihen puimattoman kauralyhteen, jotta taivaan linnuillakin olisi iloinen joulu ja hyvä ateria tänä Vapahtajan aikana.
Ja aurinko nousi jouluaamuna ja paistoi olkilyhteeseen ja kaikki visertelevät linnut lentelivät ateriasalon ympärillä. Silloin helähti seinästäkin: "pii, pii!" Paisuva ajatus tuli ääneksi, tuo heikko piipatus oli kokonainen riemulaulu, hyvän työn ajatus oli herännyt, ja lintu lensi ulos piilostaan. Taivaan valtakunnassa kyllä tiedettiin, mikä lintu se oli.
Talvi yltyi todenperään, vedet olivat paksussa jäässä, linnuilla ja metsän eläimillä oli kova aika ravinnon puolesta. Pieni lintu lensi pitkin maantietä ja etsi ja löysikin reenjäljistä sieltä täältä jyväsen, syöttöpaikoilta se tapasi pari leivänmurusta, niistä se söi vain yhden ainoan, mutta kutsui paikalle kaikki muut nälkiintyneet varpuset saamaan ruokaa. Se lensi kyliin, katseli yltympäri, ja siellä, missä lempeä käsi oli sirotellut leipää ikkunan alle, söi se itse vain yhden ainoan murusen, mutta antoi kaikki muille.