Satuja ja tarinoita V

by H. C. Andersen

Talven kuluessa oli lintu koonnut ja antanut niin monta leivänmurusta, että ne yhteensä painoivat niin paljon kuin koko se leipä, jonka päälle pieni Inkeri oli astunut, jotta ei tahrisi hienoja kenkiään, ja kun viimeinen leivänmurunen oli löydetty ja annettu pois, kävivät linnun harmaat siivet valkoisiksi ja levittäytyivät.

— Tuolla lentää järven yli tiira! sanoivat lapset, jotka näkivät valkoisen linnun. Milloin se sukelsi alas järveen, milloin se kohosi kirkkaaseen auringonpaisteeseen; se loisti, oli mahdoton tietää, minne se joutui. He sanoivat, että se lensi suoraan aurinkoon.

TORNINVARTIA OLLI.

— Maailmassa mennään ylös ja alas ja alas ja ylös, nyt minä en voi päästä korkeammalle! sanoi torninvartia Olli. — Ylös ja alas ja alas ja ylös — sitä saavat useimmat kokea. Itse asiassa meistä kaikista vihdoin tulee torninvartioita, me katselemme elämää ja asioita ylhäältäpäin.

Niin jutteli tornissa Olli, ystäväni, vanha vartia, hauska, puhelias veitikka, joka näytti sanovan kaikki ja kuitenkin kätki niin paljon vakavuutta sydämen pohjaan. Niin, hän oli parempia ihmisiä, toiset väittivät että hän oli konferenssineuvoksen poika, tai olisi voinut olla sellainen, hän oli harjoittanut opintoja, ollut apuopettajana, lukkarinapulaisena, mutta mitäpä se auttoi! Silloin hän asui lukkarin luona, hänellä piti olla vapaa täysihoito talossa; silloin hän vielä oli nuori ja hieno, niinkuin sanotaan: hän tahtoi, että hänen saappaansa harjattaisiin kiiltomusteella, mutta lukkari tahtoi antaa vain rasvamustetta, ja siitä he joutuivat epäsopuun; toinen puhui itaruudesta, toinen turhamaisuudesta, musteesta tuli musta syy vihaan, ja niin he erosivat. Mutta sitä, mitä hän oli vaatinut lukkarilta, vaati hän myöskin maailmalta: kiiltomustetta, ja hän sai aina vain rasvamustetta — silloin hän vetäytyi pois kaikkien ihmisten luota ja rupesi erakoksi, mutta elää erakkoelämää ja tulla toimeen keskellä suurta kaupunkia voi ainoastaan kirkontornissa, sinne hän nousi ja poltti piippuaan yksinäisellä retkellään. Hän katseli alas ja hän katseli ylös, ajatteli ja kertoi omalla tavallaan mitä näki ja mitä ei nähnyt, mitä luki kirjoista ja mitä omasta sielustaan. Minä lainasin hänelle usein lukemista, hyviä kirjoja, ja seurastaan ihminen tunnetaan. Hän ei sanonut pitävänsä englantilaisista kotiopettajatarromaaneista, ei myöskään ranskalaisista, jotka olivat keitetyt tuulenhengähdyksistä ja rusinanvarsista, ei, elämäkertoja hän tahtoi, kirjoja, joissa kuvattiin maailman ihmeitä. Minä kävin hänen luonaan ainakin kerran vuodessa, tavallisesti heti uudenvuoden jälkeen, hänellä oli silloin aina mielessä jotakin, joka liittyi hänen ajatuksiinsa vuodenvaihteessa.

Kerron tässä kahdesta vierailusta ja käytän hänen omia sanojaan, mikäli voin.

Ensimäinen vierailu.

Niiden kirjojen joukossa, jotka viimeksi olin lainannut Ollille, oli teos vierukivistä, joka varsinkin oli tuottanut hänelle iloa ja täyttänyt hänen mielensä.

— Niin, ne ovat oikeita riemuvanhuksia nuo vierukivet, sanoi hän, — ja niiden ohi kuljetaan mitään ajattelematta, sen minä itse olen tehnyt sekä maalla että rannalla, missä niitä makaa joukoittain. Tallataan katukiviä, noita kaikkein vanhimpien muinaisjäännösten jätteitä! Sen olen itse tehnyt. Nyt minä kunnioitan jokaista katukiveä. Kiitos tuosta kirjasta, se on vallannut minun mieleni, työntänyt syrjään vanhat ajatukset ja tottumukset, tehnyt minut halukkaaksi lukemaan enemmän sitä lajia. Maan romaani on sentään merkillisin kaikista romaaneista! Vahinko, ettei voi lukea ensimäisiä osia, ne kun ovat kirjoitetut kielellä, jota me emme ole oppineet; pitää lukea maakerroksista, piikivistä, kaikista maankausista ja sitten esiintyvät toimivat henkilöt vasta kuudennessa osassa, herra Aatami ja rouva Eeva; se on monelle lukijalle hiukan liian myöhäistä, he tahtovat heidät heti, niin minäkin. Se on romaani täynnä seikkailuja ja kaikki me olemme niissä mukana. Me kompuroimme ja kampuroimme ja pysymme paikoillamme, mutta pallo kiertää kiertämistään eikä kuitenkaan läikäytä valtamerta päällemme. Kuori, jolla me kävelemme, pysyy koossa, me emme putoa sen läpi; ja niin kestää tätä tarinaa miljoonia vuosia ja siinä havaitaan lakkaamatonta edistystä. Kiitos vierukivikirjasta! Ne ne ovat poikia, ne vasta osaavat kertoa, kun niikseen tulee! Eikö olekin mukavaa noin joskus mennä aivan mitättömäksi, kun istuu niin korkealla kuin minä, ja silloin saada muistutus, että me kaikki — kiiltomusteinemme päivinemme — vain olemme minuutinikäisiä muurahaisia maan mättäällä, olimmepa sitten ritarinauhalla koristettuja muurahaisia, tai minkä arvon muurahaisia hyvänsä. Ihminen tulee niin surkean nuoreksi näiden miljoonia vuosia vanhojen vierukivien rinnalla. Luin kirjaa uudenvuoden aattona ja elin siinä niin kokonaan, että unohdin tavanmukaisen huvitukseni uudenvuoden yönä: katsoa "villiä ratsastusta Amageriin". Niin, sitä te kyllä ette tunne!

Noitien retki luudanvarsilla kyllä on tuttu, se tapahtuu juhannusyönä Kyöpelinvuoreen, mutta sitten on myöskin tuo villi ratsastus, se on kotimainen ja nykyaikainen, se tapahtuu Amageriin uudenvuodenyönä. Kaikki huonot runoilijat, runoilijattaret, soittoniekat, sanomalehdenkirjoittajat ja taiteelliset julkisuudet, ne jotka eivät ole mistään kotoisin, ratsastavat uudenvuodenyönä ilman halki Amageriin; ne istuvat hajareisin siveltimensä tai hanhenkynänsä selässä, teräskynä ei kanna, se on liian jäykkä. Minä näen tämän, niinkuin sanottu, joka uudenvuodenyönä; useimmat heistä minä voisin mainita nimeltä, mutta paras on välttää riitaa heidän kanssaan; he eivät pidä siitä, että ihmiset tietävät heidän Amager-retkestään hanhenkynän selässä. Minulla on eräs serkuntapainen, joka on kalastajanvaimo ja hankkii, oman kertomuksensa mukaan, haukkumasanoja kolmelle arvossapidetylle lehdelle; itse hän on ollut siellä kutsuvieraana, hänet kannettiin sinne, hän ei itse käytä hanhenkynää eikä osaa ratsastaa; hän on kertonut sen. Puolet siitä mitä hän sanoo, on valhetta, mutta puolessakin on tarpeeksi. Kun hän oli siellä, alettiin laululla, jokainen vieraista oli kirjoittanut viisunsa ja jokainen lauloi omansa, sillä se oli paras; se oli yhtä ja samaa, se oli samaa rallatusta. Sitten marssi pienissä joukoissa esiin se väki, joka vaikuttaa ainoastaan suupelillään, siinä olivat nyt laulavat kellot, jotka esiintyvät seurustelussa; sitten tulivat pienet rumpalit, jotka rummuttavat tiedot perheisiin. — Tehtiin tuttavuutta niiden kanssa, jotka kirjoittavat panematta nimeä alle, se merkitsee tässä rasvamusteen käyttämistä kiiltomusteen asemesta; siellä olivat pyöveli ja hänen renkinsä, ja renki oli röyhkeämpi, muuten ei häntä olisi huomattu; siellä oli kunnon kadunlakaisija, joka kääntelee pyttyään ja sanoo sen sisältöä "hyväksi, hyvin hyväksi, erinomaisen hyväksi!" — Keskellä sitä huvia, mitä tämä kaikki mahtoi tarjota, versoi jätekuopasta varsi, puu, ääretön kukka, suuri sieni, kokonainen katto, se oli kunnianarvoisen seurakunnan laiskanriuku, joka piteli kaikkea, mitä he vanhana vuonna olivat lahjoittaneet maailmalle; tästä lenteli kipunoita kuin tulen liekkejä, ne olivat kaikki ne lainatut ajatukset ja aatteet, joita he olivat käyttäneet ja jotka nyt irtaantuivat ja lensivät tiehensä kuin kokonainen ilotulitus. Leikittiin leikkiä "Tuli palaa", pienet runoilijat leikkivät leikkiä "Sydän palaa"; älyniekat singauttivat sanasutkauksia, vähempään ei tyydytty. Sukkeluudet rämisivät ikäänkuin olisi läjäytetty tyhjiä ruukkuja oviin, tai ruukkuja, joissa on turpeentuhkaa. Se oli erinomaisen hauskaa, vakuutti serkku. Oikeastaan hän sanoi koko joukon muutakin, joka oli hyvin häijyä, mutta hauskaa! Minä en sano sitä, pitää olla hyvä ihminen eikä arvostelija. Jokatapauksessa te ymmärrätte, että kun, niinkuin minä, on saanut tietoonsa tuon juhlan, niin luonnollisesti aina uudenvuodenyönä pidän varani nähdäkseni villin ratsastuksen. Jos jonakin vuonna kaipaan muutamia henkilöjä, niin on uusia tullut sijaan, mutta tänä vuonna vieraat jäivät minulta näkemättä, minä vierin vierukivillä, vierin läpi miljoonien vuosien ja näin kivien irrallaan kierivän pitkin pohjoisia maita, näin niiden ajelehtivan jääkappaleilla kauan ennenkuin Noan arkki veistettiin, näin niiden painuvan pohjaan ja taasen nousevan ylös, nousevan tuollaiselle hiekkasärkälle, joka viittasi ylös vedestä ja sanoi: "tästä pitää tulla Själlanti." Minä näin villien lintulajien, joita me emme tunne, villien päällikköjen, joita me niinikään emme tunne, ottavan ne asuinsijoikseen, kunnes kirves iski riimumerkkinsä pariin niistä, jotka silloin pääsivät mukaan ajanlaskuun, mutta minä olin aivan joutunut siitä pois, mennyt varsin mitättömäksi. Silloin tapahtui kolme, neljä kaunista tähdenlentoa, ne valaisivat, ajatukset saivat toisen nousun. — Tottahan te tiedätte mikä tähdenlento on? Sitä oppineet muuten eivät tiedä! — Minulla on niistä omat ajatukseni ja otan lähtökohdakseni tämän: kuinka usein lausutaankaan salaa kiitos ja siunaus jokaisesta ihmisestä, joka on toimittanut jotakin kaunista ja hyvää? Usein on kiitos äänetön, mutta se ei putoa maahan. Minä arvelen auringonpaisteen ottavan sen talteen ja auringonsäteen vuodattavan tuon hiljaisuudessa tunnetun, salaisen kiitoksen hyväntekijän pään päälle. Jos kokonainen kansa läpi aikojen lähettää kiitoksensa, niin, silloin tulee kiitos kimppuna, putoaa tähdenlentona hyväntekijän haudalle. Minua suorastaan huvittaa, kun näen tähdenlentoja, varsinkin uudenvuodenyönä, arvaella, ketä tämä kiitoskimppu nyt voi tarkoittaa. Tuonoin putosi loistava tähdenlento lounaan suunnalla: siunaava kiitos monelle, monelle! Ketä se saattoi tarkoittaa? Varmaan se putosi, ajattelin, rantatöyräälle Flensborgin vuonon varrella, missä Danebrog, Tanskan lippu, liehuu Schleppegtellin, Lässöen ja toverien haudoilla. Yksi putosi keskelle maata, se putosi Sorö'hön: kimppu Holbergin arkulle, kiitos tästä vuodesta niin monelta, kiitos ihanista huvinäytelmistä!