— Neiti Maj Toukokuu! sanoi hän. Kesäpuvussa, kalossit jalassa. Hänen yllään oli pyökinlehdenvärinen silkkihame, hiuksissa vuokkoja ja sitte hän tuoksui maratilta niin että vartiasotamiehen täytyi aivastaa. — Jumal' auttakoon! sanoi hän, se oli hänen tervehdyksensä. Suloinen hän oli! Ja laulajatar hän oli, ei teattereissa, vaan metsässä, ei virvoitusteltoissa, ei, vaan raikkaassa vihreässä metsässä hän lauleli omaksi huvikseen. Hänellä oli ompelulaukussaan Christian Winterin "Træznit", Puupiirroksia, sillä ne ovat kuin itse pyökkimetsä, ja Richardtin Pikkurunot, ne ovat kuin maratteja.
— Nyt tulee rouva, nuori rouva! huudettiin vaunussa ja samassa tulikin rouva nuorena ja hienona, ylpeänä ja kauniina. Hän oli syntynyt unikeoksi, Unikeon päivä on Tanskassa kesäkuussa. Sen näki heti. Hän pani toimeen pidot vuoden pisimpänä päivänä, jotta olisi aikaa syödä monet ruokalajit. Hänellä oli varaa ajaa omissa vaunuissa, mutta hän saapui kuitenkin postin mukana niinkuin muutkin, hän tahtoi siten osoittaa, ettei hän ollut ylpeä. Yksinään ei hän myöskään matkustanut, hänen seurassaan oli hänen nuorempi veljensä Julius Heinäkuu.
Hän oli hyvissä voimissa, yllä kesävaatteet ja päässä panamahattu. Hän kuljetti mukanaan vain vähän matkatavaroita, se oli kuumuudessa niin vaivaloista. Hänellä oli vain uimalakki ja uimahousut, se ei ole paljo.
Nyt tuli emäntä, rouva Augusta Elokuu, hedelmäkauppiatar tynnyrittäin, monien kalasumppujen omistajatar, maanviljelijä, yllään suuri vannehame. Hän oli lihava ja hiestynyt, otti itse osaa kaikkeen, vei itse oluthaarikan työväelle vainiolla.
— Pitää syödä leipänsä otsansa hiessä, sanoi hän, — niin sanotaan raamatussa. Sitte voidaan pitää tanssiaisia metsässä ja elonleikkuukemuja! Hän oli emäntä.
Nyt tuli taasen mieshenkilö, ammatiltaan maalari, värimestari, sen sai metsä tuntea: lehtien piti vaihtaa väriä, mutta kauniisti, kun hän halusi. Punaiselta, keltaiselta, ruskealta metsä pian näytti. Mestari vihelteli niinkuin musta rastas, oli oivallinen työmies ja ripusti ruskeanvihreän humalaköynnöksen olutkannunsa ympärille. Se koristi ja koristamiseen hänellä oli silmää. Tässä hän nyt seisoi väripyttyineen, siinä kaikki hänen matkatavaransa.
Nyt seurasi maatilanomistaja, joka ajatteli kylvämisen kuuta [lokakuun tanskalainen nimi], maan kyntämistä ja muokkaamista, niin, metsästyksen huvia myöskin. Hänellä oli koira ja pyssy, hänellä oli taskussaan pähkinöitä, niksis-naksis! Peloittavan paljon tavaraa hän kuljetti mukanaan ja englantilaisen auran. Hän puhui maataloudesta, mutta siitä ei kuulunut paljoakaan, niin hän yski ja ryki — November Marraskuu saapui.
Hänellä oli nuha, hirvittävä nuha, niin että hän käytti lakanaa eikä nenäliinaa, ja kuitenkin hänen piti saattaa piiat paikkoihinsa, sanoi hän, mutta kylmettyminen kyllä menee ohi, jahka hän rupeaa hakkaamaan puita, ja sen hän tekee, sillä hän oli puunhakkaajan ammattikunnan vanhin. Illat hän käytti luistimien veistämiseen, hän tiesi, että muutaman viikon perästä voitaisiin käyttää näitä huvittavia jalkineita.
Nyt tuli viimeinen, vanha muorikulta hiilipannuineen. Häntä paleli, hänen silmänsä loistivat kuin kaksi kirkasta tähteä. Hän kantoi kukkaruukkua, jossa kasvoi pieni kuusi.
— Sitä minä hoidan, sitä minä vaalin, niin että se jouluaatoksi tulee suureksi, ylettyy lattiasta aina lakeen asti ja kasvattaa palavia kyntteleja, kullattuja omenia ja paperihelyjä. Hiilipannu lämmittää kuin kaakeliuuni, otan taskusta satukirjan ja luen ääneen niin että kaikki lapset huoneessa istuvat hiljaa, mutta nuket puussa alkavat elää, ja pieni vahaenkeli korkeimmalla puussa räpyttelee helykultasiipiään, lentää alas vihreästä latvasta ja suutelee pieniä ja suuria huoneessa, niin, köyhiäkin lapsia, jotka seisovat ulkopuolella ja laulavat joululaulua tähdestä Betlehemin yläpuolella.