- Nyt se on voitettu! sanoi kamarikissa. — Ruudi on taas täällä, he ymmärtävät toisensa, ja se on suurinta onnea, sanovat he.

— Minäpä kuulin yöllä, sanoi kyökkikissa, — rottien puhuvan, että suurinta onnea on, kun saa syödä talikyntteliä ja nähdä edessään pilaantunutta silavaa. Ketä tässä nyt uskoo, rottia vaiko kihlattuja?

— Ei kumpaakaan! sanoi kamarikissa. — Se on aina varminta.

Ruudin ja Babetten suurin onni oli juuri koittamaisillaan, ihanin päivä, joksi sitä sanotaan, oli heidän edessään: hääpäivä.

Mutta häitä ei tultu viettämään Bexin kirkossa eikä myllärin talossa. Kummitäti tahtoi, että häät vietettäisiin hänen luonaan ja että vihkiminen tapahtuisi Montreux’n kauniissa, pienessä kirkossa. Mylläri vaati, että hänen toivomukseensa suostuttaisiin, hän yksin tiesi, mitä kummitäti oli määrännyt vastanaineille. He tulisivat saamaan häneltä häälahjan, joka kyllä oli tällaisen pienen myöntymisen arvoinen. Päivä oli määrätty. Jo edellisenä iltana heidän oli määrä matkustaa Villeneuve’iin, ehtiäkseen laivalla Montreux’hön niin ajoissa aamulla, että kummitädin tyttäret ennättäisivät pukea morsiamen.

— Täällä kai vietetään tupaantuliaiset, sanoi kamarikissa. — Muuten ei koko juttu ole naukaisunkaan arvoinen.

— Kyllä täällä tulee pidot! sanoi kyökkikissa. — On teurastettu ankkoja, väännetty kyyhkysiltä niskat nurin ja kokonaisia kauriita riippuu seinällä. Hampaitani syhyy sitä katsellessa! Huomenna sitä sitten lähdetään matkalle.

Niin, huomenna! Tänä iltana istuivat Ruudi ja Babette viimeisen kerran kihlattuina yhdessä myllyllä.

Ulkopuolella värisi alppihehku, iltakello soi, päivänsäteitten tyttäret lauloivat: paras tapahtuu!

XIV.