Öisiä näkyjä.
Aurinko oli laskenut, Rhônen laaksossa vaipuivat pilvet korkeitten vuorten väliin, tuuli puhalsi etelästä, Afrikan tuuli, alas korkeita alppeja, Föhn-tuuli, joka repi rikki pilvet. Ja kun tuuli oli mennyt menojaan, tyyntyi hetkeksi kokonaan. Pilvien siekaleet vaappuivat aavemaisina vilisevän Rhône-virran yläpuolella, vihreämetsäisten vuorten lomissa; niiden muodot muistuttivat alkumaailmojen merieläimiä, samoin kuin ilmassa liitelevää kotkaa ja suon hyppiviä sammakkoja. Ne laskeutuivat alas kiitävälle virralle ja purjehtivat sen pinnalla, samalla kuitenkin purjehtien ilmassa. Virta kuljetti mukanaan kuusta, joka oli juurineen kiskoutunut maasta; sen tullessa muodostui Veteen kieriviä pyörteitä. Huimaus, — niitä oli useampiakin — kierteli piirissä eteenpäin syöksyvässä virrassa. Kuu paistoi vuorenhuippujen lumelle, tummiin metsiin ja valkeihin, oudonmuotoisiin pilviin, yön näkyihin, luonnonvoimien henkiin. Vuoristolainen näki ne ikkunastaan, laumoittain niitä purjehti tuolla alhaalla, jääneiden edellä. Hän saapui jäätikkölinnastaan, hän istui hauraassa haahdessaan, maasta revityn kuusen oksilla. Jäätikkövesi kuljetti häntä alas virtaa, aavaa järveä kohti.
— Häävieraat tulevat! kuului laulunhuminana ilmasta ja vedestä.
Ulkona oli näkyjä, sisällä oli näkyjä. Babette näki ihmeellisen unen.
Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut naimisissa Ruudin kanssa jo monta vuotta. Ruudi oli nyt kemssinpyynnissä, mutta Babette oli kotona ja nuori englantilainen kultaisine poskipartoineen oli hänen luonaan vieraisilla. Hänen katseensa oli niin lämmin, hänen sanoissaan oli taikavoima, hän ojensi Babettelle käden ja Babetten täytyi seurata häntä. He astelivat pois kotoa. Yhtämittaa alaspäin. Ja Babette tunsi sydämellään painon, joka kävi yhä raskaammaksi: se oli synti Ruudia vastaan, synti Jumalaa Vastaan. Yhtäkkiä hän oli aivan yksinään, orjantappurat olivat repineet rikki hänen vaatteensa, hänen hiuksensa olivat harmaat, tuskissaan tuijotti hän ylöspäin, ja hän näki tunturin syrjällä Ruudin. Hän ojensi kätensä Ruudia kohti, hän ei uskaltanut kutsua eikä pyytää häntä, eikä se olisi auttanutkaan, sillä pian hän näki, ettei hän ollutkaan siinä, vaan ainoastaan hänen metsästystakkinsa ja hattunsa. Ne riippuivat alppisauvan nenässä sillä tavalla kuin metsästäjien on tapana asettaa ne johtaakseen harhaan kauriita. Ja pohjattomassa tuskassa Babette vaikeroi: »Oi, olisinpa kuollut hääpäivänäni, onnellisimpana päivänäni! Herra Jumalani, se olisi ollut armoa, elämän onnea! Silloin olisi paras tapahtunut, paras mitä saattoi tapahtua sekä minulle että Ruudille! Kukaan ei tunne tulevaisuuttaan!» Ja kadotuksen tuskassa hän syöksyi syvään tunturikuiluun. Katkesi kieli, helähti surun ääni —!
Babette heräsi, uni oli poissa, poissa mielestäkin, mutta hän tiesi nähneensä kauhean unen ja nähneensä unta nuoresta englantilaisesta, jota hän ei moneen kuukauteen ollut nähnyt eikä ajatellut. Mahtoikohan hän olla Montreux’ssä? Tulisiko hän näkemään hänet häissä? Pieni varjo liiti sirojen huulten yli, kulmakarvat menivät ryppyyn, mutta pian puhkesi hymy huulille ja veitikka silmään. Aurinko paistoi niin kauniisti ulkona ja huomenna olivat hänen ja Ruudin häät.
Ruudi oli jo alhaalla arkihuoneessa, kun hän tuli sinne, ja pian lähdettiin Villeneuve’iin. Nuoret olivat niin onnelliset ja mylläri myöskin; hän nauroi ja loisti parhainta tuultaan. Hän oli hyvä isä ja rehellinen sielu.
— Nyt me olemme herroina talossa! sanoi kamarikissa.
XV.
Loppu.