Ei vielä ollut ilta, kun nuo iloiset ihmiset kaikki kolme saapuivat Villeneuve’iin ja söivät ateriansa. Mylläri istui piippuineen nojatuoliin ja otti pienet unet. Nuoret kihlatut astelivat käsikädessä ulkopuolelle kaupunkia, ajotietä, pensaita kasvavien kallioiden alatse, pitkin sinivihreän, syvän järven rantaa. Synkkä Chillon kuvasteli harmaita muurejaan ja raskaita tornejaan kirkkaassa vedessä. Pieni saari ja sen kolme akaasiaa olivat vielä lähempänä; saari oli kuin kukkavihko järvessä.
— Siellä mahtaa olla kaunista tuolla noin! sanoi Babette. Hänellä oli taasen suuri halu päästä sinne, ja toivomus saattoi heti toteutua: rannassa oli vene, nuora, joka sitä piteli, oli helppo irroittaa. Ei näkynyt ketään, jolta olisi voinut kysyä lupaa, ja niin he ottivat veneen muitta mutkitta. Ruudi kyllä osasi soutaa.
Airot tarttuivat kuin kalan evät taipuisaan veteen — vesihän on niin taipuisaa ja kuitenkin niin voimakasta, se on sekä kokonainen selkä, joka voi kantaa, että suu, joka voi niellä; vesi hymyilee kuin itse hempeys ja samalla se kauhistuttavassa voimassaan saattaa murskata. Vanavesi seurasi kohisten venettä, joka muutamassa minuutissa toi molemmat nuoret saarelle, missä he astuivat maihin. Täällä oli tilaa vain sen verran että he juuri olisivat voineet tanssia.
Ruudi pyöräytti Babettea pari kolme kertaa, ja sitten he asettuivat pienelle penkille riippuvien akaasioiden alle, katselivat toisiaan silmiin, painoivat toistensa käsiä, ja heidän ympärillään säteili koko maailma laskevan auringon loistossa. Kuusimetsät vuorilla kävivät sinipunertaviksi niinkuin kukkiva kanerva, ja siinä, missä puut loppuivat ja kallio alkoi, hehkui se ikäänkuin tunturi olisi ollut läpikuultava. Pilvet taivaalla loistivat kuin punainen tuli, koko järvi oli yhtenä ainoana raikkaana, hohtavana ruusunlehtenä. Sitä mukaa kuin varjot kohosivat ylös Savoien lumipeitteisiä vuoria, kävivät ne tummansinisiksi, mutta korkein huippu hehkui kuin punainen laava. Se viittasi vuorten muodostumisen aikuiseen hetkeen, jolloin nämä massat hehkuvina kohentuivat maan povesta eivätkä vielä olleet sammuneet. Tällaista alppihehkua eivät Ruudi ja Babette koskaan tietäneet nähneensä. Lumipeittoinen Dent du Midi hohti kuin täysikuun kehrä tämän noustessa taivaanrannan takaa.
— Näin paljon kauneutta, näin paljon onnea! sanoivat molemmat nuoret.
— Enempää ei maailma voi minulle antaa! sanoi Ruudi. — Sellainen iltahetki kuin tämä on ihan kokonainen elämä! Kuinka usein minä olenkaan tuntenut onnea, kuten nytkin tunnen, ja ajatellut: jos kaikki nyt loppuisi, niin kuinka onnellinen olisikaan elämäni nyt ollut, kuinka siunattu onkaan tämä maailma! Ja päivä päättyi, mutta uusi alkoi taasen, ja se tuntui minusta vieläkin kauniimmalta. Jumala on sentään sanomattoman hyvä, Babette!
— Minä olen niin onnellinen! sanoi tyttö.
— Enempää ei maailma voi minulle antaa! huudahti Ruudi.
Ja iltakellot soivat Savoien vuorilta, Sveitsin vuorilta.
Kullanhohteessa kohosi lännessä tummansininen Jura.
— Jumala antakoon sinulle ihanimman ja parhaimman! huudahti Babette.