— Sen hän antaa! sanoi Ruudi. — Huomenna minulla on se! — Huomenna sinä olet omani, oma pieni suloinen vaimoni!
— Vene! huusi Babette samassa.
Vene, jolla heidän piti päästä takaisin, oli irtautunut ja ajelehti pois saaresta.
— Minä noudan sen! sanoi Ruudi, heitti yltään takin, riisui jalastaan saappaat, hyppäsi järveen ja kiirehti venettä kohti.
Kylmää oli vuorijäätikön kirkas, sinivihreä vesi syvässä järvessä. Ruudi katsahti siihen — yksi ainoa katse, ja hän oli näkevinään kultasormuksen kierivän, välkkyvän ja säteilevän. Hän ajatteli kadotettua kihlasormustaan, ja sormus suureni suurenemistaan, muodosti säkenöivän piirin. Keskellä tätä piiriä loisti kirkas jäätikkö. Ympärillä ammotti äärettömiä, syviä kuiluja ja vesi putoili helisten kuin kellosoitin ja hehkui sinertävin liekein. Yhdessä silmänräpäyksessä hän näki, mitä meidän täytyy sanoa monin pitkin sanoin: ilmielävinä seisoi siellä tuijottavin silmin ja suut hymyssä nuoria metsästäjiä ja nuoria tyttöjä, miehiä ja naisia, jotka kerran olivat vaipuneet jäätikön kuiluihin, ja syvällä heidän allaan kuului hautautuneista kaupungeista kirkonkellojen soitto. Seurakunta polvistui kirkonholvien alla, jääkappaleet olivat urkujen pilleinä, vuorivirta soitti urkuja. Jääneito istui pohjassa, joka oli kirkas ja läpikuultava; hän ojentui Ruudia kohti, suuteli hänen jalkojaan. Ja läpi Ruudin jäsenten kulki kuoleman kylmyys, sähkö-isku — jää ja tuli. Lyhyessä kosketuksessa ei voi erottaa kummasta on kysymys.
— Minun, minun! kajahti hänen sisässään ja hänen ulkopuolellaan. — Minä suutelin sinua, kun sinä olit pieni, suutelin sinun suutasi! Nyt suutelen sinun varvastasi ja sinun kantapäätäsi — minun olet kokonaan!
Ja Ruudi katosi kirkkaaseen, siniseen veteen.
Oli aivan hiljaista. Kirkonkellot lakkasivat soimasta, viimeiset äänet katosivat yhtaikaa kuin punapilvien hohde.
— Minun sinä olet! kajahti syvyydestä. — Minun sinä olet! kajahti ylhäältä äärettömyydestä.
Ihanaa on lentää rakkaudesta rakkauteen, maasta taivaaseen.