Katkesi kieli, helähti surun ääni, kuolon jääsuudelma vei voiton katoavasta. Alkusoitto päättyi, jotta elämän näytelmä saattaisi alkaa, epäsointu sulaa soinnuksi.
Sanotko tätä surulliseksi tarinaksi?
Babette-raukka! Hänelle se oli kauhun hetki. Vene ajelehti yhä kauemma. Maissa ei kukaan tietänyt, että morsiuspari oli pienellä saarella. Ilta pimeni pimenemistään, pilvet alenivat yhä alemmaksi, tuli pimeä. Yksin, epätoivoissaan vaikeroiden seisoi tyttö siinä. Jumalanilma oli tulossa, salamat välkähtelivät yli Jura-vuorten, Sveitsinmaan ja Savoien. Joka kulmalta seurasi salama salamaa, jyrinä jyrinää, niiden vyöryt sulivat yhteenᵣ sitä kesti minuuttikausia. Salamat kävivät pian auringonpaisteen karvaisiksi, saattoi nähdä jokaisen yksityisen viinipuun niinkuin keskipäivällä, ja heti senjälkeen murjotti musta pimeys taasen yli maan. Salamat muodostivat nauharuusuja, valuvia massoja, murtoviivakuvioita, iskivät sinne tänne järveen. Ne välähtelivät joka puolella, ja kaiun pauhu pani jyrinän kasvamaan kaksinkertaiseksi. Maalla vedettiin veneitä rannalle. Kaikki elävät olennot hakivat suojaa. Ja nyt ryöppysi sade taivaasta.
— Missähän Ruudi ja Babette ovat tässä jumalanilmassa! sanoi mylläri.
Babette istui kädet ristissä, pää painuneena polvea vasten, tuskan huudoista ja Valituksesta mykkänä.
— Syvässä vedessä, puhui hän itsekseen, — syvällä alhaalla hän on, niinkuin silloin jäätikön alla!
Hänen mieleensä johtui, mitä Ruudi oli kertonut äitinsä kuolemasta ja pelastuksestaan, kun hänet miltei ruumiina nostettiin jäätikköjen kuiluista.
— Jääneito on taasen ottanut hänet!
Taasen välähti salama, häikäisevänä kuin auringonpaiste valkealla lumella. Babette karkasi pystyyn: vesi kohoutui tällä hetkellä hohtavan jäätikön tavoin, jääneito seisoi siinä majesteettisena, sinisen kalpeana, hohtavana, ja hänen jaloissaan oli Ruudi ruumiina.
— Minun! sanoi hän ja taasen vallitsi yö ja pimeys ja tulviva sade.