— Kauheaa! vaikeroi Babette. — Miksi hänen pitikään kuolla juuri kun meidän onnemme päivä oli tullut! Jumala, valaise minun järkeäni; minä haparoin sinun kaikki valtasi ja viisautesi helmassa.
Ja Jumala valaisi hänen sydäntään. Hän sai ajatuksen välähdyksen, hän löysi armon säteen: viimeöinen uni välähti ilmielävänä hänen mieleensä. Hän muisti sanat, jotka hän oli lausunut: toivomuksensa, että parhain tapahtuisi hänelle ja Ruudille.
— Voi minua! Oliko se synnin siemen minun sydämessäni? Oliko minun uneni tulevaisuuden elämä, jonka jänne minun pelastuksekseni täytyi katkaista? Minua kurjaa! Vaikeroiden hän istui pilkkopimeässä yössä. Sen syvässä hiljaisuudessa luuli hän vielä kuulevansa Ruudin sanat, viimeiset, jotka hän täällä lausui: »Suurempaa onnea ei maailma voi minulle antaa!» Ne olivat soineet riemun kylläisyydessä, ne toistettiin tuskan vallassa.
* * * * *
On kulunut pari vuotta. Järvi hymyilee, rannat hymyilevät. Viinipuussa versoo paisuvia rypäleitä, höyrylaivat kiitävät ohi liehuvin lipuin, huvipurret liitävät, molemmat purjeet pullistuen kuin valkeat perhoset, yli vesikuvastimen. Rautatie on avattu kulkemaan läpi Chillonin, se menee kauas Rhônen laaksoon. Joka asemalla astuu laiturille vieraita, he tulevat punakantisine matkakirjoineen ja lukevat mitä nähtävyyksiä on katseltava. He käyvät Chillonissa, he näkevät järvessä pienen saaren, jolla kasvaa kolme akaasiapuuta, ja lukevat kirjasta kuvauksen morsiusparista, joka vuonna 1865 eräänä iltana lähti sinne, sulhasen kuolemasta, ja »vasta seuraavana aamuna kuultiin rannalle morsiamen epätoivoinen huuto».
Mutta matkakirja ei kerro mitään Babetten hiljaisesta elämästä isänsä luona, ei myllyllä — siellä asuu nyt vieraita —, vaan kauniissa talossa likellä asemaa. Siellä hän vielä monena iltana katselee ikkunasta kastanjapuiden latvojen yli lumivuoria, missä Ruudi kerran temmelsi. Hän näkee illoin alppihehkun; auringon lapset leiriytyvät silloin sinne ylhäälle ja kertaavat laulua matkamiehestä, jolta pyörremyrsky riisti vaipan, vieden sen pois: se vei vaipan, mutta ei miestä.
Ruusujen hohde viipyy vuorten lumella, ruusujen hohde viipyy joka sydämessä, mitä elävöittää ajatus: Jumala sallii parhaimman tapahtua meille! Mutta sitä ei aina ilmoiteta meille, niinkuin se ilmoitettiin Babettelle hänen unessaan.
PERHONEN
Perhonen tahtoi saada rakastetun. Tietysti hän tahtoi saada jonkun kukkasen siksi, oikein pienen ja soman. Hän katseli niitä: jokainen istui hiljaa ja sävyisänä varrellaan, niinkuin neitoselle sopii, kun hän ei ole kihloissa. Mutta täällä oli niin monta tarjolla, valinta oli vaikea; sellainen ei miellyttänyt perhosta, ja niin hän lensi päivänkakkaran luo. Ranskalaiset kutsuvat sitä Margareetaksi, he tietävät, että se osaa ennustaa, ja niinhän se osaakin, kun rakastuneet nyppivät siitä lehden toisen jälkeen ja jokaisen kohdalla kysyvät rakastetustaan: »sydämestäkö? — väkinäisesti? — rakastaako paljon? — aivan vähän? — eikö ensinkään?» tai muuta sellaista. Jokainen kysyy omalla kielellään. Perhonenkin tuli kysymään. Hän ei nyhtänyt pois lehtiä, mutta hän suuteli jokaista, arvellen, että hyvyydellä päästään pisimmälle.
— Suloinen Margareetta Päivänkakkara! sanoi hän. — Te olette viisain vaimo kaikista kukista. Te osaatte ennustaa. Sanokaapa: saanko minä sen tai sen? Ja kenen minä saan? Kun minä sen tiedän, lennän oikopäätä kosimaan.