Mutta Margareetta ei vastannut. Hän ei kärsinyt, että perhonen oli kutsunut häntä vaimoksi, sillä hänhän oli neitonen ja silloin ei ole mikään vaimo. Perhonen kysyi toisen kerran ja hän kysyi kolmannen kerran, ja kun ei hän saanut yhtään sanaa vastaukseksi, niin ei hän enää viitsinyt kysyä, vaan lensi muitta mutkitta kosimaretkelle.
Oli varhainen kevät; lumikelloja ja krokuksia oli yllinkyllin.
— Ne ovat hyvin herttaisia, sanoi perhonen, — herttaisia pieniä rippikoululaisia. Mutta hiukan liian nuoria. Nuorten miesten tapaan haki hän hiukan vanhempia neitosia. Sen jälkeen hän lensi vuokkojen luo. Ne olivat hänen mielestään liian karvaita, orvokit hiukan liian haaveellisia, tulpaanit liian loisteliaita, pääsiäisliljat liian porvarillisia, lehmuskukat liian pieniä ja niillä oli niin suuri suku. Omenankukathan olivat aivan ruusujen näköisiä, mutta ne kukoistivat tänään ja varisivat huomenna, heti kun tuuli puhalsi; siitä olisi tullut liian lyhyt avioliitto, arveli hän. Herneenkukka miellytti eniten, se oli punainen ja valkea, se oli herkkä ja hento, kuului niihin kodin tyttöihin, jotka ovat hauskan näköiset ja kuitenkin kelpaavat keittiöihin; Hän oli juuri kosimaisillaan häntä, mutta samassa hän näki vierellä riippuvan herneenpalon, jonka kärjessä oli kuihtunut kukka.
— Kuka tuo on? kysyi hän.
— Se on sisareni, sanoi herneenkukka.
— Te tulette saman näköiseksi myöhemmin! ja perhonen pelästyi ja lensi tiehensä.
Kaprifolioita riippui aidan yli. Niitä neitoja oli yllinkyllin, heillä oli pitkät, haikeat kasvot ja keltainen pinta. Sentapaisista ei hän pitänyt. Niin, mutta mistä hän oikeastaan piti? Kysypä häneltä!
Kevät meni, kesä meni, ja niin tuli syksy: pitemmälle ei hän ollut päässyt. Kukkaset pukeutuivat mitä kauniimpiin vaatteisiin, mutta mitäpä se auttoi, niiltä puuttui tuore, tuoksuva nuoruuden mieli. Juuri tuoksua kaipaa sydän iän karttuessa, eikä georgineissa ja poppeliruusuissa juuri ollut erikoisesti tuoksua. Nyt läksi perhonen nurmikkoon mintun luo.
— Sillä tosin ei ole mitään kukkaa, mutta koko kasvi on kukka, tuoksuu kiireestä kantapäähän asti, jokaisessa sen lehdessä on kukkasen tuoksu. Hänet minä otan!
Ja sitten hän vihdoin viimein kosi.