Mutta minttu seisoi mykkänä ja jäykkänä ja vihdoin viimein se sanoi:
— Ystävyyttä, mutta ei sen enempää! Minä olen vanha ja te olette vanha, me voimme erittäin hyvin elää toisiamme varten, mutta naimisiin — ei! Älkäämme ruvetko narreiksi vanhoilla päivillämme!
Ja niin ei perhonen saanut ketään. Hän oli hakenut liian kauan, eikä niin pidä tehdä. Perhosesta tuli vanhapoika, niinkuin sanotaan.
Oli myöhäinen syksy, räntää ja sadetta. Kylmänä puhalsi tuuli vanhojen pajujen selkää pitkin, niin että natisi. Ei ollut hauska lentää ulos kesävaatteissa — silloin olisi saanut muuta ajattelemista kuin rakkautta.- Mutta perhonen ei lentänytkään ulkona — se oli sattumalta sisällä, missä tuli paloi uunissa ja oli oikein kesäisen lämmintä. Hän saattoi elää, mutta »eläminen ei riitä», sanoi hän, »täytyy olla päivänpaistetta, vapautta ja pieni kukkanen!»
Ja hän lensi ruutua vasten, häntä katseltiin, häntä ihailtiin ja hänet pistettiin neulaan, siihen laatikkoon, missä harvinaisuudet säilytettiin; enempää ei hänen puolestaan voitu tehdä.
— Nyt minäkin istun varrenpäässä, niinkuin kukkaset! sanoi perhonen. — Erittäin miellyttävää se ei kuitenkaan ole. Se on muuten aivan samaa kuin jos olisi naimisissa: ei pääse mihinkään! Ja sillä hän lohdutti itseään.
— Se on huono lohdutus, sanoivat huoneen ruukkukukkaset.
— Mutta ruukkukasveihin ei voi oikein uskoa, arveli perhonen, — he seurustelevat liian paljon ihmisten kanssa.
PSYKE.
Päivän koitteessa loistaa punaisessa ilmassa suuri tähti, aamun kirkkain tähti. Sen säde väräjää valkealla seinällä, ikäänkuin se tahtoisi siihen kirjoittaa, mitä se tietää kertoa, mitä se vuosituhansien aikana on nähnyt eri paikoilla meidän kierivää maapalloamme.