Kuulepa yksi sen tarinoista!
Tässä äskettäin — tähdellä »äskettäin» merkitsee meille ihmisille »vuosisatoja sitten» — seurasivat säteeni erästä nuorta taiteilijaa. Tämä tapahtui paavin kaupungissa, Rooman maailmankaupungissa. Paljon on siellä aikojen kuluessa tapahtunut muutoksia, mutta ei niin nopeaan kuin ihmishahmo muuttuu lapsesta vanhukseksi. Keisaripalatsi oli, niinkuin vielä tänäänkin, raunioina. Kaatuneiden marmoripilarien keskellä ja autioissa kylpylöissä, joiden seinissä nähtiin jäännöksiä kultauksesta, kasvoi viikunapuu ja laakeripuu. Colosseum oli rauniona. Kirkonkellot soivat, vihkisavu tuoksui, kirkkokulkueet kiersivät kynttilöineen ja loistavine baldakineineen katuja. Täällä vallitsi kirkollinen pyhyys, ja taide oli korkea ja pyhä. Roomassa eli maailman suurin maalari Rafael, täällä eli aikakauden ensimmäinen kuvanveistäjä Michelangelo. Itse paavi suosi heitä molempia, kunnioitti heitä käymällä heitä tervehtimässä. Taide sai osakseen tunnustusta, sitä kunnioitettiin ja siitä maksettiin. Mutta kaikkea suurta ja oivallista ei silti huomata eikä tunneta.
Pienen matalan kadun varrella oli vanha talo; se oli kerran ollut temppeli. Täällä asui nuori taiteilija. Köyhä hän oli, tuntematon hän oli. Niin, olihan hänellä tosin nuoria ystäviä, nuoria mieleltään, toiveiltaan ja ajatuksiltaan, taiteilijoita hekin. He sanoivat hänelle, että hänellä oli runsaat lahjat ja suuri kyky, mutta hän oli narri, hän kun ei koskaan uskonut niihin. Hänhän aina särki kaikki mitä oli savesta muovaillut, hän ei koskaan ollut tyytyväinen, ei koskaan saanut mitään valmiiksi, ja valmista ihmisen täytyy saada käsistään, jotta se nähtäisiin, tunnustettaisiin ja tuottaisi rahaa.
— Sinä olet uneksija! sanoivat he. — Se on sinun onnettomuutesi. Mutta se johtuu siitä, ettet vielä ole elänyt, et maistanut elämää, et nauttinut siitä suurin, tervein siemauksin, niinkuin siitä pitää nauttia. Juuri nuoruudessa ihminen voi ja hänen tulee sukeltautua kokonaan elämään! Suuri mestari Rafael, jota paavi kunnioittaa ja maailma ihailee, hän kasaa eteensä viiniä ja leipää!
— Hän syö samalla suuhunsa koko porvarivaimon, kauniin Fornarinan! sanoi Angelo, hauskimpia ystäviä nuorten joukossa.
Niin, kaikillahan heillä oli niin paljon sanottavaa nuoruutensa ja järkensä mukaisesti. He tahtoivat nuorta taiteilijaa kanssaan huvituksiin, hurjisteluihin — hulluuksiksi niitä myöskin olisi voinut sanoa. Ja hetkittäin hän tunsi halua siihen. Hänen verensä oli kuuma, mielikuvitus väkevä, hän saattoi yhtyä iloiseen puheluun, ääneen nauraa muiden mukana. Ja kuitenkin haihtui hänen silmissään aamun sumujen tavoin se, mitä he kutsuivat »Rafaelin hauskaksi elämäksi», kun hän näki, mikä jumalallinen loisto säteili suuren mestarin kuvista. Ja hän viipyi Vatikaanissa kauneusluomien edessä, joita mestarit vuosituhansia sitten olivat muovailleet marmorilohkareista. Silloin hänen rintansa paisui, hän tunsi jotain äärettömän korkeaa, pyhää, kohottavaa, suurta ja hyvää, ja hän toivoi voivansa veistää marmorista sellaisia teoksia. Hän tahtoi luoda kuvan siitä, mikä hänen sydämessään kohosi äärettömyyttä kohti, mutta miten, missä muodossa? Pehmeä savi taipuili hänen sormissaan kauneusmuodoiksi, mutta päivää myöhemmin hän, niinkuin aina, särki mitä oli tehnyt.
Eräänä päivänä hän astui ohi rikkaan palatsin, jommoisia Roomassa on monta. Hän pysähtyi suuren avonaisen portin eteen ja näki veistoksilla koristetun pylväskäytävän sulkevan keskelleen pienen puutarhan, joka oli täpötäynnä mitä ihanimpia ruusuja. Suuret valkeat kallakukat vihreine, mehevine lehtineen nousivat marmorialtaasta, missä vesi kirkkaana lirisi. Ja siitä ohi liiti olento, nuori tyttö, ruhtinaallisen talon tytär, niin hentona, niin kevyenä, niin ihanaisena! Sellaista naista ei hän ikänä ollut nähnyt. Oli sentään! Rafaelin maalaamana, Psykeä esittävänä eräässä Rooman palatsissa. Niin, siellä hän oli maalattuna, täällä hän kulki elävänä.
Hänen ajatuksissaan ja sydämessään neito eli. Ja hän meni kotiin köyhään huoneeseensa ja muovaili saveen Psyken. Siinä oli tuo rikas nuori roomatar, tuo aatelissyntyinen nainen, ja ensi kerran katseli hän tyytyväisenä työtään. Sillä oli merkitystä, se oli hän. Ja ystävät, jotka näkivät veistoksen, riemuitsivat äänekkään iloisina. Tämä teos ilmaisi hänen suuruutensa taiteilijana, minkä he ennemminkin olivat tunnustaneet — nyt oli maailman tunnustettava se!
Savi tosin on lihakasta ja elävää, mutta siinä ei ole marmorin valkeutta eikä kestävyyttä. Marmorilohkareessa täytyi tämän Psyken herätä eloon, ja tuon kallisarvoisen marmorikappaleenhan hän omisti, se oli jo vuosikausia hänen vanhempiensa omaisuutena virunut pihamaalla. Pullonsirpaleita, saksankuminoita, artisokan jätteitä oli kasaantunut sen päälle liaten sitä, mutta sisältä se oli kuin vuoren lumi. Tästä tuli Psyken kohota esiin.
Eräänä päivänä tapahtui —- niin, kirkas tähti ei kerro siitä mitään, se ei nähnyt sitä, mutta me tiedämme sen — kapealle pienelle kadulle saapui ylhäinen roomalainen seurue. Vaunut pysähtyivät jonkun matkan päähän, seurue tuli katsomaan nuoren taiteilijan työtä, se oli jossakin tilaisuudessa kuullut siitä. Ja kutka olivat nuo ylhäiset vieraat? Nuori mies raukka — liian onnelliseksi nuoreksi mieheksi häntä myöskin olisi voinut sanoa! Nuori tyttö itse seisoi täällä huoneessa ja kuinka hän hymyili, kun hänen isänsä lausui sanat: »Siinähän sinä olet ilmielävänä!» Sitä hymyä ei saata muovata, eikä sitä katsetta kuvata, tuota kummallista katsetta, jonka hän loi nuoreen taiteilijaan. Se katse nosti, aateloi ja — murskasi.