— Psyke on hakattava marmoriin! sanoi rikas herra. Ja ne olivat elämän sanoja kuolleelle savelle ja raskaalle marmoripaadelle. Ne olivat myöskin elämän sanoja ihastuneelle nuorelle miehelle. — Kun työ on valmis, ostan minä sen! sanoi ruhtinaallinen herra.
Uusi aika tuntui koittaneen köyhässä työpajassa. Siellä loisti ilo ja elämä, siellä tuli kiire. Loistava aamutähti näki, kuinka työ edistyi. Itse savikin oli nyt saanut ikäänkuin hengen, kun tyttö oli käynyt täällä: se taipui ikäänkuin kirkastuneessa kauneudessa tutuiksi piirteiksi.
— Nyt minä tiedän, mitä elämä on! riemuitsi taiteilija. — Se on rakkautta, se on kohoutumista ihanuuteen, haltioitumista kauneudessa! Se, mitä ystävät kutsuvat elämäksi ja nautinnoksi, on alennusta, on kuplia käyvän sakan pinnalla — ei puhdasta, taivaallista alttariviiniä, vihkimystä elämään!
Marmoripaasi nostettiin maasta, taltta hakkasi pois suuria palasia. Mitattiin, pantiin pisteitä ja merkkejä, suoritettiin käsityö. Vähitellen muodostui kivi ruumiiksi, kauneushahmoksi, Psykeksi, ihanaiseksi kuin Jumalan kuva tuossa nuoressa naisessa. Raskas kivi muuttui liiteleväksi, tanssivaksi, ilmavaksi: se oli nuori Psyke, huulillaan taivaallisen viaton hymy, sellaisena kuin se oli kuvastunut nuoren kuvanveistäjän sydämessä.
Tähti ruusunkarvaisen aamun taivaalla näki tämän ja ymmärsi täydelleen mitä liikkui nuoren miehen mielessä, ymmärsi miksi väri hänen poskillaan vaihteli, ymmärsi hänen silmiensä väikkeen hänen luodessaan teostaan, tuodessaan esiin mitä Jumala oli antanut.
— Sinä olet Kreikan-aikaisten mestarien veroinen! sanoivat ihastuneet ystävät. — Pian ihailee koko maailma Psykeäsi.
— Minun Psykeäni! toisti hän. — Minun! Niin, minun omakseni hänen pitää tulla! Minä olen taiteilija samoinkuin nuo suuret vainajat! Jumala on suonut minulle armolahjan, nostanut minut korkealle niinkuin tuon aatelissyntyisen.
Ja hän vaipui polvilleen, itki, kiittäen Jumalaa — ja unohti jälleen Hänet tytön tähden, hänen marmorikuvansa, Psyke-hahmon tähden, joka seisoi hänen edessään kuin lumesta veistettynä, punastuen aamun auringossa.
Hän tahtoi nähdä hänet todellisuudessa, tuon elävän, liitelevän neidon, jonka sanat kaikuivat kuin musiikki. Hän saattoi lähteä viemään rikkaaseen taloon tietoa siitä, että marmori-Psyke oli valmistunut. Hän tuli sinne, kulki läpi avonaisen pihan, missä delfinit pärskyttivät vettä marmorialtaassa, missä kallat kukkivat ja raikkaat ruusut versoivat. Hän astui suureen, korkeaan eteishalliin, jonka värikkäitä seiniä ja kattoa vaakunat ja kuvat koristivat. Koreapukuiset palvelijat kulkivat ylvästellen kuin hevoset kulkusissa ja hela valjaissa, astellen edestakaisin. Toiset olivat laiskoina ja ylimielisinä heittäytyneet sirosti veistetyille puupenkeille; he tuntuivat olevan talon herroja. Hän sanoi asiansa ja hänet johdettiin ylös kiiltävien marmoriportaitten pehmeitä mattoja. Veistokuvia oli kahden puolen. Häntä vietiin läpi komeiden huoneiden, joissa oli kuvia ja hohtavia mosaikkipermantoja. Tämä upeus ja loisto pyrki salpaamaan hengitystä, mutta pian se taasen tuli keveäksi: vanha ruhtinaallinen herra vastaanotti hänet lempeästi, miltei sydämellisesti, ja kun he olivat puhuneet asiansa loppuun, pyysi hän hyvästi jättäessään taiteilijaa käymään nuoren signoran puheilla — tämäkin tahtoi nähdä hänet. Palvelijat kuljettivat hänet komeitten huoneitten ja salien läpi signoran kamariin, missä tämä oli komeutena ja loistona.
Signora puhui taiteilijalle: ei yksikään miserere, ei mikään kirkkolaulu olisi voinut siinä määrin hellyttää sydäntä, korottaa sielua. Taiteilija tarttui hänen käteensä, painoi sen huuliaan vasten. Yksikään ruusu ei ole niin pehmeä, mutta tästä ruususta syöksähti tuli, tuli, joka meni hänen lävitseen, hurmio. Hänen huuliltaan tulvi sanoja; hän ei itsekään tietänyt siitä — tietääkö kraateri syöksevänsä tulikuumaa laavaa? Hän ilmaisi neidolle rakkautensa. Tyttö seisoi hänen edessään ymmällään, loukkaantuneena, ylpeänä, ja hänen huulillaan oli hymy, niin, kasvoissa oli ilme, ikäänkuin hän äkkiä olisi koskettanut märkää, niljaista sammakkoa. Hänen poskensa olivat punaiset, huulet kalpenivat, hänen silmänsä olivat tulta ja samalla mustat kuin pimeä yö.