— Mieletön! sanoi hän — Pois, alas! Ja hän käänsi taiteilijalle selkänsä. Kauneuskasvoissa oli sama ilme kuin kivettyneissä käärmehiuksisissa kasvoissa.
Voimattomana, elottomana esineenä tuli taiteilija alas kadulle. Kuin unessa käyden saapui hän kotiin ja heräsi raivoon ja tuskaan, tarttui vasaraansa, nosti sen korkealle ilmaan ja aikoi murskata kauniin marmorikuvan. Mutta tässä mielentilassaan ei hän huomannut Angelo-ystävää, joka seisoi aivan hänen vieressään ja tarttui lujin ottein hänen käsivarteensa.
— Oletko tullut hulluksi? Mitä sinä teet?
He painiskelivat; Angelo oli väkevämpi ja läähättäen heittäytyi nuori taiteilija tuolille.
— Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Angelo. — Rauhoitu! Puhu!
Mutta mitä hän saattoi puhua? Mitä hän saattoi sanoa? Ja kun ei Angelo voinut saada häntä puhelemaan, jätti hän kysymykset sikseen.
— Veresi käy sakeaksi tuossa iankaikkisessa uneksimisessa. Ole toki ihminen niinkuin me muut äläkä elä ihanteissa. Niihin ihminen sortuu! Ota pieni viinihumala, niin nukut hyvin, anna korean tytön ruveta tohtoriksesi! Campagnan tyttö on yhtä kaunis kuin marmorilinnan prinsessa. Molemmat ovat Eevan tyttäriä, eikä paratiisissa voi erottaa toista toisesta. Seuraa sinä ystävääsi Angeloa. Minä olen enkelisi, elämän enkeli. Tulee aika, jolloin vanhenet, ruumis riutuu ja jonakin kauniina, aurinkoisena päivänä, kun kaikki hymyilee ja riemuitsee, makaat sinä kuihtuneena kortena, joka ei enää kasva. En usko mitä papit sanovat, että haudan takana on elämää. Se on kaunis mielikuva, lapsille soveltuva satu, joka kyllä huvittaa, kun voi kuvitella sitä todeksi. Minä en elä mielikuvituksissa, vaan todellisuudessa. Lähde mukaan, rupea ihmiseksi.
Ja hän otti taiteilijan mukaansa, tällä hetkellä hän saattoi sen tehdä. Tuli paloi nuoren taiteilijan veressä, hänen sielussaan oli tapahtunut muutos, hän halusi riistäytyä irti kaikesta vanhasta, kaikesta siitä, mihin oli tottunut, riistäytyä irti omasta vanhasta itsestään, ja hän seurasi tänään Angeloa.
Rooman laidalla oli osteria, jossa taiteilijoiden oli tapana käydä. Se oli rakennettu vanhan kylpyhuoneen raunioiden sisään, suuria keltaisia sitruunia riippui tummien, kiiltävien lehvien välissä, osittain peittäen vanhan punertavankeltaisen muurin. Osteria sijaitsi syvässä holvissa, miltei kuin raunion sisällä rotkossa. Lamppu paloi jumalanäidin kuvan edessä. Takassa loimusi suuri tuli, siellä paistettiin, keitettiin ja käännettiin vartaita. Ulkopuolella oli sitruuna- ja laakeripuiden alla pari katettua pöytää.
Iloiten ja riemuiten ottivat ystävät vastaan nämä molemmat. Syötiin vähän, juotiin paljon, se toi hyvän tuulen. Laulettiin ja soitettiin kitaraa, saltarello helisi, ja alkoi iloinen karkelo. Pari nuorta roomalaistyttöä, joita nuoret taiteilijat olivat käyttäneet mallina, tuli mukaan tanssiin, yhtyen ilonpitoon. Kaksi kaunista bakkantitarta! Niin, he tosin eivät olleet mitään psykehahmoja, eivät olleet siroja hentoja ruusuja, vaan tuoreita, voimakkaita, hehkuvia neilikkoja.