Purppuran värisessä ilmassa loisti kirkas tähti, sen säde sattui häneen ja marmori-Psykeen. Hän itse vapisi katsellessaan kuolemattomuuden kuvaa, hänestä tuntui siltä kuin hänen katseensa olisi ollut saastainen. Hän heitti verhon kuvan peitteeksi; kerran vielä tarttui hän siihen paljastaakseen veistoksen nähtäväkseen, mutta hän ei voinut katsella teostaan.
Äänettömänä, synkkänä, itseensä vaipuneena istui hän koko pitkän päivän; ei hän kuullut mitä tapahtui ulkopuolella, eikä kukaan tietänyt, mitä tapahtui tämän ihmissydämen sisäpuolella.
Kului päiviä, kului viikkoja. Yöt olivat pisimmät. Eräänä aamuna näki tuikkiva tähti hänen kalpeana, kuumeessa väristen nousevan vuoteesta, menevän marmorikuvan luo, nostavan pois peitteen, katselevan teostaan tuskaisin, hartain katsein ja sitten, miltei nääntyen sen painon alla, laahaavan veistoksen puutarhaan. Siellä oli hoitamaton, kuivunut kaivo, jota saattoi sanoa läveksi: sinne hän upotti Psyken, viskasi multaa sen päälle, peitti tuoreen mullan risuilla ja nokkosilla.
— Pois, alas! kuului lyhyt hautapuhe.
Tähti näki tämän ruusunpunaisesta ilmasta, sen säde värisi kahdessa raskaassa kyyneleessä nuoren miehen kuolonkalpeilla poskilla, tuon kuumesairaan — kuolemansairaaksi sanottiin nuorta miestä, kun hän makasi sairasvuoteella. Sekä ystävänä että lääkärinä saapui luostariveli Ignatius, hän tuli tuoden uskonnon lohdutusta, puhui kirkon rauhasta ja onnesta, ihmisten synnistä, armosta ja rauhasta Jumalassa.
Ja sanat lankesivat kuin lämpimät auringonsäteet märkään, kuohuvaan maahan; maa höyrysi, päästäen ilmaan sumupilviä, ajatuksen kuvia, kuvia, joiden pohjana oli todellisuus. Ja näiltä uivilta saarilta loi hän katseen yli ihmiselämän: erehdyksiä, pettymyksiä se oli hänelle ollut. Taide oli noita, joka johdatti meidät turhuuteen, maalliseen hekumaan. Epärehellisiä olimme itseämme kohtaan, epärehellisiä ystäviämme kohtaan, epärehellisiä Jumalaa kohtaan. Alati puhui meissä käärme: maista ja sinä tulet Jumalan kaltaiseksi!
Nyt vasta hän luuli ymmärtäneensä itsensä, löytäneensä tien totuuteen ja rauhaan. Kirkossa oli Jumalan valo ja kirkkaus, munkkikomerossa se rauha, missä ihmispuu saattoi kasvaa iäisyyteen asti.
Veli Ignatius oli hänen ajatuksensa tukena, ja hänen päätöksensä pysyi lujana. Maailman lapsesta tuli kirkonpalvelija, nuori taiteilija jätti maailman ja meni luostariin.
Millä rakkaudella, millä ilolla häntä tervehtivätkään veljet, miten pyhäisen juhlallinen olikaan vihkiminen! Jumala näytti hänestä viipyvän kirkon auringonpaisteessa, säteilevän pyhistä kuvista ja kiiltävästä rististä. Ja kun hän sitten illansuussa, kun aurinko laski, seisoi pienessä komerossaan ja aukaisi ikkunan, loi katseensa yli vanhan Rooman, sortuneiden temppelien, mahtavan, mutta kuolleen Colosseumin, näki sen näin kevään aikaan, kun akaasiat kukkivat, muratti on tuore, ruusut versovat, sitruunat ja oranssit hehkuvat, palmut huojuvat, niin vallitsi hänen mielessään juhlallinen hartaus, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Aava, hiljainen Campagna kohosi siintäviä lumipeitteisiä vuoria kohti; näytti siltä kuin ne olisivat olleet ilmaan maalatut. Kaikki sulautui yhteissointuun, kaikki henki rauhaa ja kauneutta, kaikki ui ja uneksi — unta kaikkityyni!
Niin, unta oli tämä maailma, ja unta kestää tuntikausia ja se voi palata tuntikausiksi, mutta luostarielämä merkitsee vuosia, pitkiä ja monia.