Sisältäpäin tulee paljon sellaista, mikä saastuttaa ihmisen, se hänen täytyi todeta. Mitä liekkejä ne olivatkaan, jotka silloin tällöin leimahtelivat hänessä, mikä pahan suoni tulvikaan yhtämittaa esiin, pahan, jota hän ei tahtonut? Hän rankaisi ruumistaan, mutta paha tuli sisältäpäin. Mikä hengen puoli hänessä se oli, joka liukkaana kuin käärme kietoutui itsensä ympäri ja kuljetti hänen omantuntonsa ikirakkauden kaavun alle lohduttaen: pyhät rukoilevat puolestamme, jumaläiti rukoilee puolestamme, Jeesus itse on vuodattanut verensä meidän puolestamme? Lapsen mielikö vai nuoruuden kevyt mieli vaikutti, että hän antautui armon huomaan ja tunsi kohoavansa sen avulla, kohoavansa niin monen yläpuolelle? Sillä hänhän oli työntänyt luotaan maailman turhuuden, hänhän oli kirkon poika.
Eräänä päivänä monen vuoden perästä kohtasi hän Angelon, joka tunsi hänet.
— Hyvä mies! sanoi hän, — niin, sinähän se olet! Oletko nyt onnellinen? Olet tehnyt syntiä Jumalaa vastaan ja heittänyt luotasi hänen armolahjansa. Olet laiminlyönyt kutsumuksesi maailmassa. Lue vertaus uskotuista leivisköistä. Mestari, joka sen kertoi, julisti totuutta! Mitä sinä nyt olet voittanut ja löytänyt? Etkö sinä puno itsellesi unielämää? Etkö luo itsellesi uskontoa oman pääsi mukaan, niinkuin kaikki muutkin tekevät? Entäpä jos kaikki olisikin unta, mielikuvituksen tuotetta, vain kauniita ajatuksia?
— Mene pois minun luotani, saatana! sanoi munkki ja läksi Angelon luota.
— On olemassa perkele, persoonallinen perkele! Minä näin hänet tänään, mutisi munkki. — Kerran minä annoin hänelle sormen, hän otti koko käteni. Ei, huokasi hän, — paha on minussa itsessäni, ja tuossa ihmisessä on paha, mutta se ei muserra häntä, hän kulkee pää pystyssä, voi hyvin. Ja minä, minä tavoitan hyvinvointiani uskonnon lohdutuksesta! Kunhan se vain olisi lohdutusta! Jospa kaikki täällä, niinkuin siinä maailmassa, jonka minä jätin, onkin vain kauniita ajatuksia, jos se on petosta niinkuin punaisten iltapilvien kauneus, niinkuin ihanasti aaltoileva sini kaukaisilla vuorilla — läheltä katsoen ne ovat toisenlaiset! Iäisyys, sinä olet suuri, ääretön, rasvatyven valtameri, joka kutsut, viittaat, täytät mielemme aavistuksilla, — ja kun me astumme siihen, niin me vaivumme, häviämme, kuolemme, lakkaamme olemasta! Petosta! Pois, alas!
Ja kuivin silmin hän istui itseensä vaipuneena kovalla lavitsalla, polvillaan — kenen edessä? Kivisen ristinkö, joka oli muurissa? Ei, ruumis vaipui tottumuksesta tähän asentoon.
Kuta syvemmälle hän katsoi omaan itseensä, sitä pimeämmältä siellä näytti. Tyhjää sisällä, tyhjää ulkona, turhaa koko elämä! Ja tämä ajatuksen lumipallo kieri, kasvoi, murskasi hänet — pyyhkäisi hänet pois.
— En uskalla kenellekään uskoa, mikä kalvava mato elää sisässäni. Salaisuuteni on minun vankini; jos minä päästän sen irti, niin olen sen oma.
Ja jumalvoima hänessä kärsi ja kamppaili.
— Herra, Herra! huudahti hän epätoivoissaan, — armahda, anna minulle usko! Heitin luotani armolahjasi, kutsumukseni tässä maailmassa; minulta puuttui voimia, sinä et antanut niitä minulle. Kuolemattomuus, Psyke minun rinnassani — pois, alas! Haudattakoon se samalla tavoin kuin tuo Psyke, minun elämäni paras välähdys! Se ei koskaan nouse haudasta.