Tähti loisti ruusunpunaisessa ilmassa, tähti, joka varmaan kerran sammuu ja puhalletaan pois, kun sensijaan sielut elävät ja loistavat. Väräjävä säde kävi valkeaan seinään, mutta se ei kirjoittanut siihen mitään kirkkaudesta, Jumalassa, armosta, ikirakkaudesta, siitä, mikä soi uskovaisen rinnassa.
— Psyke täällä sisällä ei koskaan kuole! —- Elääkö se tietoisuudessa? — Saattaisiko käsittämätön tapahtua? — Niin käsittämätön on tämä minuuteni. Käsittämätön olet Sinä, oi Herra! Käsittämätön maailmasi — voiman, kirkkauden, rakkauden ihme!
Hänen silmänsä loistivat, hänen silmänsä sammuivat. Kirkonkellon helähdys oli viimeinen, joka soi hänelle, vainajalle. Ja hän joutui maahan, joka oli tuotu Jerusalemista, johon oli sekoitettu hurskaitten vainajien tomua.
Vuosien perästä kaivettiin luuranko esiin, niinkuin muidenkin munkkien ennen häntä, se puettiin ruskeaan kaapuun, käteen pantiin rukousnauha ja se asetettiin komeroon, joka oli muodostettu täällä luostarin hautausmaalla löydetyistä ihmisluista. Ulkona paistoi aurinko ja sisällä tuoksui pyhä sauhu; messuja luettiin.
Vuodet kuluivat.
Nikamat ja luut irtaantuivat toisistaan, sekaantuivat keskenään. Pääkalloja asetettiin muuriin, ne peittivät kirkon koko ulkoseinän. Hänenkin kallonsa oli siellä paahtavassa auringonpaisteessa. Siellä oli niin paljon kuolleita; kukaan ei enää tuntenut heidän nimiään eikä hänenkään nimeään. Ja katso! Auringossapa rupesi jokin liikkumaan molemmissa tyhjissä silmäkuopissa. Mitähän se oli? Kirjava sisilisko liikkui tyhjässä pääkallossa, livistäen edestakaisin suurista tyhjistä silmäkuopista. Nyt oli sisilisko ainoana elämänä siinä päässä, missä kerran suuret ajatukset, valoisat unelmat, rakkaus taiteeseen ja kaikkeen ihanaan oli kohonnut korkeutta kohti, mistä kuumat kyyneleet olivat vuotaneet ja missä oli elänyt kuolemattomuuden toivo. Sisilisko juoksi, hävisi. Pääkallo mureni, vaipui tomuna tomuun.
Oli kulunut vuosisatoja. Kirkas tähti loisti muuttumattomana, yhtä kirkkaana ja suurena kuin vuosituhansia sitten. Ilma hohti punaisena, raikkaana kuin ruusut, hehkuvana kuin veri.
Sillä paikalla, missä kerran oli ollut kapea katu ja vanhan temppelin jäännöksiä, oli nyt nunnaluostari. Sen puutarhaan kaivettiin hautaa; nuori nunna oli kuollut, ja tänä aamuhetkenä oli hänet laskettava hautaan. Lapio sattui kiveen, kivi hohti häikäisevän valkeana. Tuli näkyviin valkeaa marmoria, se pyöristyi olkapääksi, sitä tuli esiin yhä enemmän. Täytyi kaivaa varovammin: tuli näkyviin naisen pää, perhosen siivet. Haudasta, johon nuori nunna oli pantava, nostettiin eräänä ruusunpunaisena, hehkuvana aamuna ihana, marmorista veistetty Psyken hahmo.
— Kuinka se on kaunis, täydellinen! Parhaimman aikakauden taideteos! sanottiin. Ken saattoikaan olla mestari? Kukaan ei tietänyt sitä,, kukaan ei tuntenut häntä, paitsi kirkas, vuosituhansia loistava tähti. Se tunsi hänen maisen elämänsä kulun, hänen koettelemuksensa, hänen heikkoutensa, tämän hänessä: vain ihminen! Mutta se oli kuollut, pyyhitty pois, niinkuin tomun täytyy ja tulee käydä, mutta hänen parhaimman pyrkimyksensä tulos, tuo ihanaisin, joka todisti hänen jumaluuttaan, kuolematon Psyke, joka ei koskaan häviä, joka valaisee vainajan muistoa kauemmas, sen kajastus täällä maan päällä — tämä jäi tänne, tämä nähtiin, tunnustettiin, tätä ihailtiin ja rakastettiin.
Kirkas kointähti ruusunkarvaisessa ilmassa lähetti tuikkivan säteensä Psykeen ja niiden ihailijoiden huulilla ja silmissä väikkyvään autuaaseen hymyyn, jotka näkivät sielun veistetyssä marmorilohkareessa.