Kaikki mainen häviää, unohtuu. Vain äärettömyydessä vilkkuva tähti tietää sen. Kaikki taivainen loistaa vielä vainajan muistossa, ja kun muistokin sammuu — silloin elää vielä Psyke.
ETANA JA RUUSUPENSAS.
Puutarhaa ympäröivät pähkinäpensaat, ja ulkopuolella oli peltoja ja niittyjä, joilla lehmät ja lampaat käyskentelivät, mutta keskellä puutarhaa kasvoi kukoistava ruusupensas. Sen alla istui etana. Sillä oli sisällään paljon: se oli täynnä omaa itseänsä.
— Odottakaa vain, kunnes minun aikani tulee! — Kyllä minä tulen toimittamaan muutakin kuin kasvattamaan ruusuja tai kypsyttämään pähkinöitä tai antamaan maitoa, niinkuin lehmät ja lampaat.
— Minä odotan teiltä äärettömän paljon, sanoi ruusupensas. — Uskallanko kysyä, koska se tulee?
— Minä en pidä kiirettä. — Teillä on alituinen hoppu, se ei tee odotusta jännittäväksi.
Seuraavana vuonna makasi etana juuri samalla paikalla auringonpaisteessa ruusupensaan alla, joka työnsi nuppuja ja puhjenneita ruusuja, alati tuoreita, alati uusia. Ja etana ryömi puoleksi ulos, pisti ulos sarvensa ja veti ne taasen takaisin.
— Kaikki on aivan samannäköistä kuin viime vuonna! Ei näy mitään edistystä, ruusupensas pysyy ruusuissaan; pitemmälle se ei pääse!
Kesä meni, syksy tuli, ruusupensas kasvatti yhä uusia kukkia ja nuppuja, kunnes satoi lunta, ilma kävi raa’aksi ja räntäiseksi. Ruusupensas painui maata kohti, etana ryömi maan sisään.
Nyt alkoi uusi vuosi ja ruusut tulivat esiin ja etana tuli esiin.