— Ja sitten me taputamme, sanoi kummisetä. — Kutsumme heidät kaikki esiin, huonekalut myöskin. Ne ovat mahonkia!
— Onko meidän näytelmämme yhtä hyvä kuin se, jonka toiset näkevät oikeassa teatterissa?
— Meidän näytelmämme on paljon parempi! sanoi kummisetä. — Se on lyhyempi, se on juossut ohjaksitta perille asti. Ja aika on kulunut niin että jo voimme juoda teetä.
KULLANMURU.
Rumpalin vaimo meni kirkkoon, hän näki uuden alttarin maalattuine kuvineen ja veistettyine enkeleineen. Ne olivat hyvin kauniit, sekä kankaalle maalatut, joilla oli sädekehä pään ympärillä, että ne, jotka olivat veistetyt puuhun ja lisäksi maalatut ja kullatut. Hiukset loistivat kuin kulta ja auringonpaiste; kaunista sitä oli katsella. Mutta Jumalan aurinko oli kuitenkin vielä kauniimpaa, laskiessaan loisti se vieläkin kirkkaampana, punaisempana läpi tummien puiden. Ihanaa on katsoa Jumalan kasvoihin! Ja hän katsoi punaiseen aurinkoon ja hän ajatteli siinä niin hellästi pienokaista, jonka haikara oli tuova, — rumpalin vaimo oli siitä niin iloissaan. Hän katseli katselemistaan ja toivoi, että lapsi täältä saisi loistetta, että se ainakin muistuttaisi jotakin alttaritaulussa säteilevää enkeliä.
Ja kun hän nyt todella piteli käsivarsillaan pientä lastaan ja nosti sen ylös isää kohden, silloin se oli niinkuin enkeli kirkossa; sillä oli hiukset kuin kulta. Laskevan auringon hohto oli kätketty siihen.
— Kullanmuruni, aarteeni, auringonpaisteeni! sanoi äiti ja suuteli loistavia kiharoita. Ja rumpalin tuvassa lauloi ja soi, siellä oli iloa, elämää ja hyörinää. Rumpali pärrytti, se oli ilon pärrytystä; rumpu kävi, palorumpu kävi:
— Punainen tukka! Pennulla on punainen tukka! uskokaa rummunkalvoa eikä mitä äiti sanoo! Tamtararam, tamtararam!
Ja kaupunki sanoi samaa mitä palorumpukin.
Poika vietiin kirkkoon, poika kastettiin. Nimessä ei ollut mitään vikaa, hän sai nimen Pietari. Koko kaupunki, rumpu niinikään, kutsui häntä Pietariksi, rumpalin punatukkaiseksi pojaksi. Mutta hänen äitinsä suuteli hänen punaisia hiuksiaan ja kutsui häntä kullanmuruksi.