Rotkotien savisiin seinämiin oli moni piirtänyt nimensä muistomerkiksi.
— Kuuluisuus, sanoi rumpali, — aina se on jotakin! ja niin piirsi hänkin siihen oman nimensä ja myöskin poikansa nimen.
Ja pääskyset tulivat. Ne olivat pitkillä matkoillaan nähneet pysyvämpiäkin kirjoituksia hakattuina kallion kylkeen, temppelin seinään Hindustanissa: mahtavien kuninkaitten suuria mainetöitä, kuolemattomia nimiä, niin Vanhoja, ettei nyt kukaan voinut niitä tulkita ja lausua.
Maine! Kuuluisuus!
Rotkotiehen rakensivat törmäpääskyset pesää. Ne kaiversivat koloja kallion rinteeseen; sade ja räntä töhrivät ja huuhtoivat pois nimet, myöskin rumpalin ja hänen pienen poikansa nimen.
— Pietarin nimi pysyi siinä sentään puolitoista vuotta! sanoi isä.
— Narri! ajatteli palorumpu, mutta se sanoi vain: — tom, tom, ton, tomppelitom!
Se oli vilkas, iloinen lapsi tuo rumpalin punatukkainen poika. Kaunis ääni hänellä oli, hän osasi laulaa, ja hän lauloikin, niinkuin lintuset metsässä: laulussa oli nuotti eikä kuitenkaan nuottia.
— Hänestä pitää tulla kuoripoika, sanoi äiti, — hänen pitää laulaa kirkossa, seisoa kauniitten kullattujen enkelien alapuolella, joiden näköinen hän on!
— Tuhkissa! sanoivat kaupungin nokkelat päät. Rumpu kuuli sen naapurin vaimolta.