— Älä mene kotiin, Pietari! huusivat katupojat.
— Jos sinä nukut vinnillä, niin syttyy yläkerta tuleen ja sitten pärryttää palorumpu.
— Varokaa te rumpupalikoita! — Ja vaikka hän oli niin pieni, hyökkäsi hän suoraan heidän kimppuunsa ja ampui nyrkkinsä ensimmäisen vatsaan, niin että jalat menivät hänen altaan, ja toiset lähtivät jalkoineen käpälämäkeen.
Kaupungin soittoniekka oli hyvin ylhäinen ja hieno, hän oli kuninkaallisen hovipalvelijan poika. Hän piti Pietarista, piti häntä tuntikausia luonaan, antoi hänelle viulun ja opetti häntä soittamaan.
Soitto oli pojalla ikäänkuin sormissa; hän tahtoi päästä muuksikin kuin rumpaliksi, hän tahtoi päästä kaupungin soittoniekaksi.
— Minä tahdon tulla sotilaaksi! sanoi Pietari. Sillä hän oli vielä varsin pieni vekara ja hänestä oli hauskinta maailmassa kantaa kivääriä ja kulkea noin: yksi, kaksi! yksi, kaksi! ja olla puettuna univormuun ja sapeli vyöllä.
— Opi sinä tottelemaan rummun kalvoa, trommelom, tänne näin! sanoi rumpu.
— Kunhan hän voisi marssia kenraaliksi asti! sanoi isä. — Mutta silloin täytyisi tulla sota!
— Jumala varjelkoon meitä siitä! sanoi äiti.
— Eihän meillä ole mitään menetettävää! sanoi isä.