— On, onhan meillä toki minun poikani! sanoi äiti. — Mutta kun hän tulee kotiin kenraalina? sanoi isä.
— Kädettömänä ja jalattomana! sanoi äiti. — Ei, kyllä minä tahdon pitää kullanmuruni eheänä.
— Trom! Trom! Trom! Palorumpu pärrytti, kaikki rummut pärryttivät. Oli sota. Sotamiehet lähtivät liikkeelle, ja rumpalin poika seurasi mukana: »Punahilkka! Kullanmuru!» Äiti itki. Isä näki hänet ajatuksissa »kuuluisana». Kaupungin soittoniekka arveli, ettei hänen olisi pitänyt mennä sotaan, vaan jäädä kotisoittokuntaan.
* * * * *
— Punahilkka! sanoivat sotilaat, ja Pietari nauroi. Mutta jos yksi ja toinen sanoi: »Ketunnahka!» niin hän puri yhteen huulensa ja katsoi suoraan eteensä. Se haukkumasana ei kuulunut hänelle.
Reipas poika hän oli, suoraluontoinen, hyvätuulinen, ja se on paras kenttäpullo, sanoivat vanhat toverit.
Monena yönä piti hänen sateessa ja räntäsäässä läpi märkänä pintaa myöten maata paljaan taivaan alla, mutta hyvä tuuli ei jättänyt häntä, rumpupalikat iskivät: »Trommelom! Kaikki miehet ylös!» Niin, hän oli totisesti syntynyt rumpaliksi.
Oli taistelupäivä. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta oli jo aamu, ilma kylmä, taistelu kuuma. Ilmassa oli sumua, mutta enemmän ruudinsavua. Kuulat ja kranaatit lentelivät yli päiden ja päihin, ruumiisiin ja jäseniin. Mutta eteenpäin mentiin. Yksi ja toinen vaipui polvilleen, ohimo veressä, kalmankalpeana kasvoiltaan. Pienen rumpalin kasvoissa oli vielä terve väri, hänelle ei ollut tullut mitään vahinkoa. Hän katseli tyytyväisen näköisenä rykmentin koiraa, joka juoksi hänen edessään varsin iloisena, ikäänkuin kaikki tyynni olisi ollut leikkiä, ikäänkuin kuulat olisivat lennelleet vain siksi, että niillä leikiteltäisiin.
— Mars! Eteenpäin, mars! kuuluivat komentosanat rummulle sovitettuina. Ja niitä sanoja ei ollut ottaminen takaisin. Mutta ne voidaan ottaa takaisin, ja niillä voi olla suuri merkitys. Ja nyt sanottiin: »Takaisin!» ja pieni rumpali rummutti: »Mars! Eteenpäin!» Hän ymmärsi käskyn niin, ja sotilaat tottelivat rummun tärykalvoa. Ne olivat hyviä rummuniskuja, ne antoivat voiton mieltä niille, jotka olivat olleet väistymäisillään.
Monta elämää ja paljon jäseniä meni siinä taistelussa. Kranaatti repii lihan irti Verisinä kappaleina. Kranaatti sytyttää tuleen olkikuvon, minne haavoittunut on laahautunut maatakseen siellä tuntikausia unohdettuna, unohdettuna, ehkäpä koko elämäksi. Ei auta sitä ajatella! Ja kuitenkin sitä ajattelee, yksinpä kaukana sieltä, rauhallisessa kaupungissa. Rumpali ja hänen vaimonsa sitä ajattelivat: olihan Pietari sodassa.