— Nyt minä olen saanut tarpeeksi siitä valittelusta! sanoi palorumpu.
Oli taistelupäivä. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta oli aamu. Rumpali ja hänen vaimonsa nukkuivat; sitä he eivät olleet tehneet miltei koko yönä. Pojasta he olivat puhuneet, hänhän oli siellä »Jumalan kädessä». Ja isä näki unta, että sota oli päättynyt, että sotilaat tulivat kotiin ja Pietarilla oli hopearisti rinnassa. Mutta äiti näki unta, että hän astui kirkkoon, katseli maalattuja kuvia ja veistettyjä kultahiuksisia enkelejä. Ja hänen oma rakas poikansa, hänen sydämensä kullanmuru, seisoi valkeissa vaatteissa enkelien keskellä ja lauloi niin kauniisti kuin varmaan ainoastaan enkelit voivat laulaa, ja niiden mukana kohosi hän auringonpaistetta kohti ja nyökytti hellästi äidilleen.
— Kullanmuruni! huusi hän ja heräsi samassa. — Nyt Jumala on ottanut hänet, sanoi hän, pani kätensä ristiin, nojasi päätään vuoteen karttuuniverhoihin ja itki. — Missä hän nyt maanneekaan, monien joukossa, suuressa haudassa, joka on kaivettu kuolleille! Ehkäpä suon syvässä vedessä! Kukaan ei tiedä hänen hautaansa! Ei mitään jumalansanaa lueta sen ääressä! Ja isämeitä kulki ääneti hänen huuliltaan. Pää painui, hän oli niin väsynyt, hän sai kiinni unen päästä.
Päivät menevät, sekä elämässä että unessa.
Oli iltapuoli. Sateenkaari kohosi yli taistelutantereen, se kosketti metsänlaitaa ja syvää suota. Taikausko tietää ja sanoo: siihen, missä sateenkaari koskettaa maata, on kätketty aarre, kullanmuru. Tässäkin oli kätkö. Kukaan ei ajatellut pientä rumpalia paitsi hänen äitinsä, ja sentähden näki hän tämän unen.
Ja päivät menevät, sekä elämässä että unessa!
Ei ainoatakaan hiuskarvaa ollut pudonnut pojan päästä, ei ainoatakaan kultaista hiuskarvaa. »Trammeram, trammeram, se on hän, se on hän!» olisi rumpu sanonut ja saman olisi hänen äitinsä laulanut, jos hän olisi nähnyt sen valveilla tai unessa.
Laulun ja hurraahuutojen kaikuessa, voiton vihantain lehväin liehuessa tapahtui kotiinpaluu, kun sota oli päättynyt, kun rauha oli tehty. Rykmentin koira juoksi edellä suurissa kaarroksissa, ikäänkuin tehdäkseen tiensä kolme kertaa niin pitkäksi kuin se oli.
Ja viikkoja meni ja päiviä myöskin, ja Pietari astui vanhempiensa tupaan. Hän oli ruskea kuin villi, hänen kirkkaat kasvonsa paistoivat kuin auringon valo. Ja äiti piteli häntä sylissään, suuteli hänen suutansa, hänen silmiään, hänen punaista tukkaansa. Hän oli saanut takaisin poikansa; pojalla ei ollut rinnassaan hopearistiä, niinkuin isä oli nähnyt unessaan, mutta hänellä oli eheät jäsenet, mitä äiti ei ollut uneksinut. Ja talossa oli iloa ja riemua. He nauroivat ja he itkivät. Ja Pietari syleili vanhaa palorumpua.
— Siinä se vielä on tuo vanha rämä! sanoi hän, ja isä pärrytti sitä.