Soittaa hän osasi! Niin, soittaa suoraan sydämensä pohjasta mitä kauneimman kappaleen, jota vielä ei milloinkaan ollut kirjoitettu nuottilehdelle. Hän soitti valoisina öinä ja pimeinä myöskin. Sitä ei jaksanut kestää, sanoivat naapurit ja palorumpu.
Hän soitti niin että ajatukset kohosivat ja tulevaisuussuunnitelmia kumpusi esiin. Kuuluisuus!
Ja pormestarin Lotta istui pianon ääressä. Hänen hienot sormensa liitivät yli koskettimien niin että soitto tunkeutui Pietarin sydämeen asti. Sydän kävi hänelle ikäänkuin liian suureksi, eikä tämä tapahtunut hänelle yhden kerran, vaan monta kertaa. Ja sitten hän eräänä päivänä tarttui noihin hienoihin sormiin ja tuohon siromuotoiseen käteen ja suuteli sitä ja hän katseli tytön suuriin ruskeihin silmiin. Jumala tietää mitä hän sanoi, me muut voimme vain arvata sen. Lotta punastui kaulaa ja olkapäitä myöten, hän ei vastannut sanaakaan. Samassa astui huoneeseen vieras, valtioneuvoksen poika, jonka korkea, kiiltävä otsa kaartui kauas niskaan asti. Ja Pietari istui kauan heidän parissaan, ja Lotta katsoi häneen mitä lempeimmin.
Illalla hän puheli kotona suuresta maailmasta ja kullanmurusta, joka kätkeytyi hänen viuluunsa.
Kuuluisuus!
— Tommelom, tommelom, tommelom! sanoi palorumpu. —- Nyt ovat Pietarin asiat hullusti, talossa taitaa olla tulipalo.
Seuraavana päivänä meni äiti torille.
— Tahdotko kuulla uutisia, Pietari, sanoi hän, — hauskoja uutisia. Pormestarin Lotta on mennyt kihloihin valtioneuvoksen pojan kanssa. Se tapahtui eilen illalla!
— Ei! sanoi Pietari ja hypähti tuolilta. Mutta äiti sanoi: Ihan totta. Hän oli saanut kuulla sen parturin vaimolta ja hänen miehensä taas oli kuullut sen suoraan pormestarin omasta suusta.
Ja Pietari kävi kalman kalpeaksi ja istuutui jälleen.