— Herra Jumala, mikä sinun on? sanoi äiti.
— Ei toki mitään! Anna minun vain olla, sanoi poika, ja kyyneleet vuosivat poskia pitkin.
— Rakas lapseni! Kullanmuruni! sanoi äiti ja itki. Mutta palorumpu lauloi sisäänpäin, ei ulospäin:
— Kuoli Lotta, se on totta! Niin, nyt se laulu loppui!
* * * * *
Laulu ei loppunut, jäljellä oli vielä monta värssyä, pitkiä värssyjä, kauneimmat värssyt, elämän kullanmurut!
— Hän kulkee ja on olevinaan! sanoi naapurin vaimo.
— Koko maailman pitää lukea kirjeet, joita äiti saa kullanmurultaan, kuulla mitä lehdet sanovat hänestä ja hänen viulustaan. Rahoja poika lähettää äidilleen, ja niitä tämä kyllä nyt tarvitseekin, kun on tullut leskeksi.
— Hän soittaa keisareille ja kuninkaille, sanoi kaupungin soittoniekka. — Se ei ole ollut minun osani, mutta hän on oppilaani eikä unohda vanhaa opettajaansa.
— Isähän uneksi, sanoi äiti, — että Pietari tuli kotiin sodasta rinnassa hopearisti. Hän ei saanut sitä sodassa, siellä onkin vaikeampaa saada. Nyt hänellä on ritariristi. Olisipa isä saanut nähdä sen!