— Kuuluisa! sanoi palorumpu, ja syntymäkaupunki sanoi niinikään: rumpalin poika, punatukkainen Pietari, Pietari, jonka he olivat nähneet pienenä, jalassa puukengät, nähneet rumpalina ja soittamassa tanssiin — kuuluisa!
— Hän soitti meille ennenkuin hän soitti kuninkaille! sanoi pormestarinrouva. — Hän oli siihen aikaan aivan pikiintynyt Lottaan. Hän kurotti aina korkealle. Siihen aikaan se oli nenäkästä ja typerää. Oma mieheni nauroi, kun hän kuuli siitä höpötyksestä. Nyt on Lotta valtioneuvoksen rouva.
Kullanmuru oli kätketty sen köyhän lapsen sydämeen ja sieluun, joka pienenä rumpalina pärrytti: »mars, eteenpäin!» Voitonlyöntejä niille, jotka olivat olleet väistymäisillään. Hänen sydämessään oli kullanmuru, sävelten tulva. Hänen viulunsa soi ikäänkuin sen sisällä olisi ollut kokonaiset urut, ikäänkuin kaikki kesäyön keijukaiset olisivat tanssineet sen yli. Saattoi kuulla rastaan vihellyksen ja ihmisen täyteläisen äänen. Sentähden puhkesivat sydämet innostuksen myrskyyn ja kantoivat hänen nimeään kautta maiden. Oli suuri tulipalo, innostuksen tulipalo.
— Ja sitten hän on niin kaunis! sanoivat nuoret naiset ja vanhat niinikään. Ja vanhimmat hankkivat kuuluisain hiuskiharoiden albumin vain voidakseen pyytää kiharan nuoren viulunsoittajan tuuheista, kauniista hiuksista, murun, kullanmurun.
Ja poika astui rumpalin köyhään tupaan hienona kuin prinssi, onnellisempana kuin kuningas. Silmät olivat niin kirkkaat, kasvot kuin päivänpaiste, ja hän sulki äitinsä syliinsä ja suuteli hänen lämmintä suutaan ja itki niin onnellisena kuin ihminen itkee ilosta. Ja poika nyökkäsi jokaiselle tuvan vanhalle huonekalulle, piirongille, sen teekupeille ja kukkalaseille. Hän nyökkäsi vetosohvalle, missä hän pienenä oli nukkunut. Mutta vanhan palorummun otti hän keskelle lattiaa, ja hän sanoi sekä äidille että rummulle:
— Tänään olisi isä pärryttänyt. Nyt minun täytyy tehdä se! Ja hän pärrytti rumpua ikäänkuin olisi ollut oikea ukkosilma. Ja rumpu tunsi saaneensa osakseen niin paljon kunniaa että sen kalvo repesi.
— Sillä pojalla on hyvä nyrkki! sanoi rumpu. — Nyt olen saanut häneltä muiston ainiaaksi! Odotan vain, että äitikin repeää iloitessaan kullanmurusestaan.
Se oli tarina kullanmurusta.
MYRSKY MUUTTAA KILPIÄ.
Vanhaan aikaan, kun äidinisä vielä oli aivan pieni poika ja kulki punaisissa housuissa, punaisessa takissa, nauha sidottuna solmuun vyölle ja sulka hatussa — sillä sellaisissa vaatteissa kulkivat hänen lapsuudessaan pienet pojat, kun he olivat oikein juhla-asussa — silloin oli moni asia toisin kuin nyt. Silloin oli kadulla usein sellaista komeutta, jota me emme näe, se kun on poistettu, se kun on käynyt niin vanhanaikaiseksi. Mutta hauskaa on kuulla isoisän kertovan siitä.