Siihen aikaan oli varmaan komea katsella, miten suutarit muuttivat kilpiä, kun heidän ammattikuntansa vaihtoi taloa. Heidän silkkilippunsa liehui. Siihen oli maalattu suuri saapas ja kaksipäinen kotka. Nuorimmat kisällit kantoivat »tervetuloa» ja laatikkoa ja heillä oli punaiset ja valkeat nauhat liehumassa alas paidanhihoista. Vanhemmat kantoivat paljastettua miekkaa, jonka kärkeen oli pistetty sitruuna. Musiikkia oli kadun täydeltä, ja kaikista kaunein soittokone oli »lintu», joksi vaari kutsut suurta, puolikuulla ja kaikenkaltaisella helisevällä rojulla varustettua tankoa, oikeaa turkkilaista musiikkia. Sitä nostettiin ja heilutettiin, se helisi ja soi, ja oikein koski silmiin, kun näki auringon paistavan kaikkeen sen kultaan, hopeaan tai messinkiin.
Kulkueen edessä juoksi harlekiini puettuna vaatteisiin, jotka olivat ommellut kokoon kaikenkaltaisista värillisistä tilkuista, mustana kasvoiltaan ja päässä tiukusia niinkuin rekihevosella. Ja sitten hän läiskäytti puista kalistintaan keskelle kansanjoukkoa; se läiskähti, tuottamatta kipua, ja ihmiset tyrkkivät toisiaan päästäkseen taaksepäin ja päästäkseen eteenpäin. Pienet pojat ja tytöt kompastuivat ja kaatuivat suoraan katuojaan. Vanhat matamit tuuppivat kyynärpäillään, olivat happaman näköisiä ja riitelivät. Toinen nauroi, toinen puheli. Kansaa oli portailla ja ikkunoissa, vieläpä katollakin. Aurinko paistoi. Pikkuisen sadetta saivat he myöskin niskaansa, mutta se oli hyvä maamiehelle, ja kun he kastuivat oikein läpimäräksi, niin se oli maalle todellinen siunaus.
Oi kuinka vaari osasi kertoa! Hän oli pienenä poikana nähnyt koko tuon komeuden sen suurimmassa loistossa. Ammattikunnan vanhin kisälli piti puheen telineiltä, mihin kilpi ripustettiin, ja puhe oli runomittainen, ikäänkuin se olisi ollut runoksi sepitetty, ja niinhän se olikin. He olivat kolmeen mieheen tehneet sen ja ensin juoneet kokonaisen punssimaljan saadakseen sen oikein onnistumaan. Ja kansa huusi puheelle hurraata, mutta vielä enemmän huudettiin hurraata harlekiinille, kun hän tuli telineelle ja matki puhetta. Narri piti mainiota narripeliä ja joi simaa viinalaseista, jotka hän sitten viskasi väkijoukkoon, joka otti ne kiinni ilmasta. Vaarilla oli yksi näitä; sen oli kalkinpolttaja saanut kiinni ja lahjoittanut hänelle. Se oli oikein hauskaa. Ja kilpi riippui kukkien ja vihannan koristamana uuden ammattikuntatalon seinällä.
Sellaista komeutta ei ikänä unohda, vaikka tulisi kuinka vanhaksi, sanoi vaari, eikä hän sitä unohtanutkaan, vaikka hän sai nähdä paljon muuta komeutta ja loistoa ja kertoi siitäkin. Mutta hauskinta oli kuitenkin kuulla hänen kertovan kilven muuttamisesta suuressakin kaupungissa.
Isoisähän matkusti pienenä sinne vanhempiensa kanssa. Hän ei silloin ollut koskaan nähnyt maan suurinta kaupunkia. Kadulla oli siellä niin paljon väkeä, että hän luuli muutettavan kilpeä, ja siellä oli paljon kilpiä muutettavana. Olisi saattanut täyttää satoja huoneita kuvilla, jos ne olisi ripustettu sisäpuolelle eikä ulkopuolle. Siellä oli niinmuodoin kaikenlaisia ihmisten vaatteita esitettynä räätälin taulussa; hän taisi neuloa karkeat ihmiset hienoiksi. Siellä oli tupakkatyöntekijäin kilpi, johon oli maalattu mitä herttaisimpia pikkupoikia — nämä polttivat sikaria, niinkuin todellisuudessa. Toisissa kilvissä oli voita ja rasvasilliä, papinkauluksia ja ruumisarkkuja ja sitten vielä kirjoituksia ja ilmoituksia. Saattoi huoleti päiväkauden kulkea edestakaisin katuja katsellen kuvia, ja samalla tuli tietämään, mitä ihmisiä täällä asui; he olivat itse ripustaneet kadulta kilpensä, ja se on varsin hyvä, arveli vaari, ja on niin opettavaista suuressa kaupungissa tietää, mitä seinien sisäpuolella asuu.
Mutta sitten sattui ihmeellinen kilpijuttu, juuri kun vaari tuli kaupunkiin. Hän on itse kertonut sen, eikä hänellä ollut mitään kujetta mielessä, niinkuin äiti sanoi hänellä olevan, kun hän tahtoi saada minua uskomaan jotakin. Hän näytti aivan luotettavalta.
Ensimmäisenä yönä, kun hän oli tullut suureen kaupunkiin, nousi siellä hirvein ilma, mistä koskaan on luettu sanomalehdessä: ilma, jonka kaltaista ei oltu nähty miesmuistiin. Koko ilma oli täynnä kattotiiliä, vanhat aitaukset menivät nurin, niin, olipa rattaita, jotka itsekseen vierivät pitkin katua vain pelastuakseen. Ilmassa toitotti, ulvoi ja ryski, myrsky oli kauhistuttava. Kanaalien vesi vyöryi aivan yli paalutetun rannan, se ei tietänyt missä se uskaltaisi olla. Myrsky lensi yli kaupungin ja tempasi savupiiput mukanaan. Useampi vanha, ylpeä kirkontornin huippu sai kumartua eikä koskaan ole noussut siitä suoraksi.
Muuankin kilpi riippui vastapäätä vanhan rehellisen palomestarin asuntoa, palomestarin, joka aina toi paikalle viimeisen ruiskun. Myrsky ei suonut hänelle tuota pientä kilpeä, se repi sen irti tappineen päivineen ja kolisten kieritteli pitkin katua. Ja kumma kyllä, kilpi pysähtyi sen talon edustalle, missä asui köyhä puuseppäraukka, joka viime tulipalossa oli pelastanut kolmen ihmisen hengen. Mutta kilpi ei tätä tehdessään ajatellut mitään.
Parturin kilpi suurine messinkilautasineen riuhtoutui irti ja kulkeutui oikeusneuvoksen ikkunasyvennykseen. Ja se tuntui miltei kuin häijyydeltä, sanoi koko naapuristo, sillä kaikkein lähimmät ystävät kutsuivat rouvaa »partaveitseksi». Hän oli hyvin viisas, hän tiesi ihmisistä enemmän, kuin ihmiset itse tiesivät itsestään.
Kilpi, johon oli piirretty kuiva kapakala, lensi oven yläpuolelle taloon, missä asui muuan sanomalehtimiesherra. Se oli rumaa pilaa; kilpi ei ensinkään ajatellut, ettei sanomalehtimiehen kanssa ole leikkimistä. Hän on kuningas omassa lehdessään ja oman mielipiteensä valtakunnassa.