Viirikukko lensi naapurin katolle ja siellä se seisoi kuin mikäkin mustin ilkimys, sanoivat naapurit.
Tynnyrintekijän tynnyri joutui »Naisten koristuksia» ilmoittavan kirjoituksen alle.
Erään ruokalan ruokalistan, joka raskaissa kehyksissä riippui ovella, toimitti myrsky juuri sen teatterin sisäänkäytävälle, minne ei ihmisiä koskaan tullut. Se oli hullunkurinen julistus: »Piparjuurilientä ja täytettyä kaalinpäätä». Mutta silloinpa sinne tuli väkeä!
Turkkurin ketunnahka, jota hän käyttää kunniallisena kilpenään, siirtyi sen nuoren miehen asunnon kellonnuoraan, joka aina meni aamukirkkoon, muistutti aivan alaspäästettyä sateenvarjoa, pyrki totuuteen ja oli tätinsä sanojen mukaan »esikuvallinen».
Kirjoitus. »Korkeampi naisopisto» siirtyi biljardiklubille, ja opisto itse sai kilven: »Täällä imetetään lapsia pullolla». Se ei ole ensinkään sukkelaa, vaan häijyä, mutta myrsky oli sen nyt tehnyt eikä sille voinut mitään.
Se oli kauhistuttava yö. Ja aamulla, ajattelehan vain, olivat melkein kaikki kaupungin kilvet muutetut. Ja muutamissa paikoin se oli tapahtunut niin ilkeästi, ettei vaari tahtonut siitä kertoakaan, vaan naureskeli itsekseen — sen minä kyllä näin, ja mahdollisesti hänellä oli jotakin korvan takana.
Ihmisparat tuossa suuressa kaupungissa, varsinkin vieraat, erehtyivät tykkänään ihmisistä, eikä muu ollutkaan mahdollista, kun he kulkivat kilpien mukaan. Toiset pyrkivät hyvin vakavaan kokoukseen, jossa tuli olla vanhempaa väkeä ja oli keskusteltava mitä tärkeimmistä asioista, ja joutuivatkin remuavaan poikakouluun, jossa juuri oltiin hyppäämäisillään pöydälle. Oli sellaisia, jotka erehtyivät kirkosta ja teatterista, ja se on sentään kauheaa!
Sellaista myrskyä ei nyt meidän päivinämme ole ollut koskaan, vain vaari on sen nähnyt ja aivan pienenä. Sellaista myrskyä ei ehkä tule meidän aikanamme, mutta lastenlapsemme ehkä näkevät sen. Silloin meidän todella täytyy toivoa ja rukoilla, että he pysyvät sisällä, kun myrsky muuttaa kilpiä.
TEEKANNU.
Oli ylpeä teekannu, se oli ylpeä porsliinistaan, ylpeä pitkästä nokastaan, ylpeä leveästä korvastaan. Sillä oli jotakin edessäpäin ja takana, nokka edessä ja korva takana, ja siitä se puhui. Mutta se ei puhunut kannestaan, sillä kansi oli rikki, se oli paikattu, siinä oli vika, eikä vioistaan kukaan itse puhu, sen tekevät kyllä muut. Kupit, kerma- ja sokeriastia, koko teekalusto kyllä tuli muistamaan kannen huonouden ja puhumaan siitä enemmän kuin hyvästä korvasta ja erinomaisesta nokasta, sen tiesi teekannu.