— Minä tunnen heidät, sanoi se itsekseen, — tunnen kyllä myöskin puutteeni, ja minä tunnustan sen, siinä ilmenee minun nöyryyteni, minun vaatimattomuuteni. Vikoja meillä on kaikilla, mutta lahjoja ei sovi kieltää. Kupit saivat korvan, sokerirasia kannen ja minä sain molemmat ja lisäksi semmoista, mitä ne eivät koskaan saa: minä sain nokan, ja se tekee minut teepöydän kuningattareksi. Sokerirasia ja kerma-astia saavat palvella makua, mutta minä olen antava puoli, hallitseva, minä levitän siunausta janoiseen ihmiskuntaan. Minun sisässäni muokkautuvat kiinalaiset lehdet kiehuvassa, mauttomassa vedessä.
Tämän kaiken sanoi teekannu uljaan nuoruutensa aikana. Se seisoi katetulla pöydällä, mitä hienoin käsi nosti sitä, mutta tuo hieno käsi oli kömpelö, teekannu putosi, nokka meni poikki, korva meni poikki, kannesta ei kannata puhuakaan, siitä on tarpeeksi puhuttu. Teekannu makasi pyörtyneenä lattialla, kiehuva vesi valui maahan. Se oli saanut kovan kolauksen. Ja kovinta oli, että hänelle naurettiin, hänelle, eikä kömpelölle kädelle.
— Sitä muistoa en koskaan saa mielestäni! sanoi teekannu, kun se sitten kertasi mielessään oman elämänkulkunsa. — Minua sanottiin invaliidiksi, minut pantiin nurkkaan ja lahjoitettiin seuraavana päivänä eräälle vaimolle, joka kerjäsi paistinrasvaa. Minä jouduin köyhyyteen, olin sekä sisällisesti että ulkonaisesti mykkänä. Mutta minun siinä seisoessani alkoi parempi elämäni: ensin on ollut jonakin ja sitten muuttuu aivan toiseksi.
Minuun pantiin multaa, se merkitsee teekannulle hautausta, mutta multaan pantiin kukkasipuli. Kuka sen pani, kuka sen antoi, sitä en tiedä — se annettiin — kiinalaisten lehtien ja kiehuvan veden, särkyneen korvan ja piipun korvaukseksi. Ja sipuli oli maassa, sipuli oli minussa, siitä tuli minun sydämeni, minun elävä sydämeni, sellaista ei minulla ollut koskaan ollut.
Minussa oli elämää, voimaa ja voimia. Valtimo löi, sipuli iti, se oli pakahtumaisillaan ajatuksista ja tunteista. Ne puhkesivat kukkaan. Minä näin sen, minä pidin sitä sylissäni ja sen kauneuden takia unohdin oman itseni. Onnellista on unohtaa itsensä muiden tähden! Se ei sanonut minulle kiitostakaan, se ei ajatellut minua. Sitä ihailtiin ja ylistettiin. Minä olin siitä niin iloissani — miten iloinen se itse mahtoikaan olla!
Eräänä päivänä kuulin sanottavan, että se ansaitsisi paremman ruukun. Minut lyötiin keskeltä kahtia, minuun koski kauheasti. Mutta kukka joutui parempaan ruukkuun — ja minut viskattiin pihalle, missä minä makaan vanhana rämänä. Mutta minulla on muistoni, niitä ei minulta voida riistää.
KANSANLAULUN LINTU.
On talviaika. Maan lumipeite on kuin tunturista hakattua marmoria. Ilma on seesteinen ja kirkas, tuuli terävä kuin menninkäisten takoma miekka, puut näyttävät valkeilta koralleilta, kukkivilta mantelin oksilta. Täällä oli raikasta kuin korkeilla Alpeilla. Kaunis on yö revontulineen ja lukemattomine tuikkivine tähtineen.
Myrskyt tulevat, pilvet nousevat, puistelevat kätköistään joutsenen untuvia. Lumihiutaleet lentelevät, peittävät rotkotiet ja talot, avonaiset kentät ja ahtaat kadut. Mutta me istumme rauhallisessa tuvassa, hehkuvan uunin ääressä; täällä kerrotaan vanhoista ajoista, ja me kuuntelemme satua.
Aavan meren rannalla oli jättihauta, sillä istui keskiyön hetkellä haudatun sankarin haamu; hän oli ollut kuningas. Kultainen vanne välkkyi hänen otsansa ympärillä, hiukset liehuivat tuulessa, hän oli puettuna rautaan ja teräkseen. Hän painoi alakuloisena alas päätään ja huokasi kadotetun sielun tavoin syvässä tuskassa.