Laiva kulki ohi. Miehet laskivat ankkurin ja nousivat maihin. Heidän joukossaan oli laulaja. Hän astui kuninkaallisen hahmon luo ja kysyi: Miksi sinä suret ja kärsit?
Silloin kuollut vastasi: Ei kukaan ole laulanut minun elämäntyöstäni se on kuollutta ja mennyttä. Laulu ei ole kantanut sitä yli maiden, vienyt ihmisten sydämiin. Sentähden ei minulla ole lepoa eikä rauhaa.
Ja hän kertoi teoistaan ja sankaritöistään, jotka hänen aikansa oli tuntenut, mutta joista ei se ollut laulanut, kun ei sillä ollut runoilijaa.
Silloin tarttui vanha laulaja harpun kieliin, lauloi sankarin nuorekkaasta rohkeudesta, miehuuden voimasta ja hyvän työn suuruudesta. Vainajan kasvot loistivat kuin pilven reuna kuutamolla: iloisena ja onnellisena kohosi hahmo ylös loistaviin säteihin, jotka hävisivät kuin revontulten väläys. Näkyi vain vihreä kumpu kirjoituksettomine kivineen. Mutta kielten viimeisen helähdyksen soidessa lensi yli kummun pieni lintu; se tuntui lähtevän harpusta. Se oli mitä kaunein laululintu, sillä oli rastaan sointuva vihellys, ihmissydämen sielukas sykintä, kotimaan ääni sellaisena kuin muuttolintu sen kuulee. Pikkulintu lensi yli tunturin, yli laakson, yli metsän ja maiden: se oli kansanlaulun lintu, joka ei koskaan kuole.
Me kuulemme laulun, me kuulemme sen nyt täällä tuvassa, talvi-iltana, kun valkeat mehiläiset parveilevat ulkona ja tuuli puhaltaa väkevin puuskin. Lintu ei laula meille yksin sankarin kuolinlaulua, se laulaa suloisia, lempeitä rakkauslauluja, niin täyteläisiä ja niin monta, lauluja, jotka ylistävät pohjolan uskollisuutta. Satu elää sen sävelissä ja sanoissa, sen rinnassa on sananlaskuja ja laulunsäkeitä, jotka niinkuin vainajan kielen alle pannut runot panevat sen puhumaan ja me tunnemme sen kotimaan, tunnemme kansanlaulun linnun.
Vanhoina pakana-aikoina, viikinkien aikana, riippui sen pesä laulajan harpun kielissä. Ritarilinnan aikana, kun nyrkki piteli oikeuden vaakaa, kun voima oli oikeutta, talonpoika ja koira vaihtokaupassa olivat samanarvoiset — mistä laululintu silloin löysi suojaa ja turvaa? Raakuus ja alhaisuus eivät ajatelleet sitä. Ritarilinnan ulkonevassa komerossa, missä linnanrouva istui pergamentin ääressä kirjoittaen muistiin lauluja ja satuja, joita turvemajan kiltti muori ja kiertelevä kulkukauppias penkillä hänen vieressään kertoivat hänelle, siellä liihoitteli ja lenteli heidän yläpuolellaan laulaen ja visertäen lintu, joka ei koskaan kuole, niinkauan kuin maan päällä on turve sen jalan astuttavaksi, kansanlaulun lintu.
Nyt laulaa se meille täällä sisällä. Ulkona on lumipyry ja yö. Se panee runoja meidän kielemme alle, me tunnemme kotimaan. Jumala puhuu meille, äitimme kieltä kansanlaulun linnun sävelissä. Vanhat muistot nousevat, haalistuneet värit nuortuvat, satu ja laulut valmistavat siunauksen juoman, joka kohottaa mieltä ja ajatusta, niin että ilta muodostuu joulujuhlaksi. Lunta tuiskuaa, jää paukkuu, myrsky hallitsee, sillä on valta, se on herra, mutta ei Herra Jumala. S On talviaika. Tuuli on terävä kuin menninkäisten takoma miekka. Lunta tuiskuaa, meistä tuntuu siltä kuin olisi tuiskunut päiväkausia ja viikkokausia ja että suurta kaupunkia peittää ääretön lumivuori, raskas talviyön unennäkö. Kaikki siellä on peitossa ja näkymättömänä, ainoastaan kirkon kultainen risti, uskon vertauskuva, kohoaa lumihaudasta paistaen sinisessä ilmassa, kirkkaassa auringonpaisteessa.
Ja yli haudatun kaupungin lentävät taivaan linnut, sekä pienet että suuret. Ne piipattavat ja laulavat, taitonsa mukaan, jokainen lintu omalla äänellään.
Ensin tulee varpusten parvi. Niiden piipatus koskee kaikkea sitä pientä, mikä tapahtuu kadulla ja kujilla, pesässä ja talossa. Ne tietävät tarinoita sekä kadun varrelta että takapihalta.
— Me tunnemme haudatun kaupungin! sanovat ne.