— Kaikki elävä siellä pipattaa, pip, pip!
Mustat korpit ja varikset lentävät yli valkean lumen.
— Kaivakaa, kaivakaa, kraa, kraa! huutavat ne. — Siellä syvällä on vielä jotakin, joka kelpaa kupuun, se on tärkeintä. Sitä mieltä ovat useimmat tuolla pohjalla, ja se mielipide on hyvä, kraa, kraa!
Villit joutsenet tulevat humisevin siivin ja laulavat siitä ihanasta ja suuresta, joka vieläkin versoaa niiden ihmisten ajatuksista ja sydämistä, jotka ovat nukkuvassa kaupungissa lumikerrosten alla.
Kuolema ei asu siellä, elämä siellä rehoittaa. Sävelissä me sen tajuamme. Ne pauhaavat esiin kuin kirkon uruista, vakaavat mielemme kuin keijukaiskummun soitto, kuin Ossianin laulut, kuin valkyrian humisevat siivenlyönnit. Mikä yhteissointu! Se tunkeutuu sydämiimme, kohottaa ajatuksemme, me kuulemme kansanlaulun linnun; ja tällä hetkellä tulvii ylhäältä Jumalan lämmin henkäys, jäävuori halkeilee, aurinko paistaa siihen, kevät tulee, linnut tulevat, tulevat uudet suvut, rinnassa suuret kotoiset sävelet. Kuule vuoden kuolinlaulua: lumipyryn voimaa, talviyön raskasta unennäköä! Kaikki sulaa, kaikki kohoaa kansanlaulun linnun ihanaan lauluun, kansanlaulun linnun, joka ei koskaan kuole.
PIENET VIHREÄT.
Ikkunalla kasvoi ruusupuu. Vielä äskettäin se oli tuore ja raikas, nyt se näytti sairaalta, se kärsi jostakin.
Siihen oli tullut majoitusväkeä, joka söi sitä — muuten hyvin säädyllistä, vihreään univormuun puettua majoitusväkeä.
Minä puhuttelin erästä noista majoitetuista; hän oli vasta kolmen päivän vanha ja kuitenkin jo isoisä. Tiedätkö, mitä hän sanoi? Totta se oli mitä hän sanoi: hän puhui itsestään ja koko majoituksesta.
— Me olemme merkillisin rykmentti kaikista elävistä olennoista maan päällä. Lämpimänä aikana me synnytämme eläviä poikasia, ilmahan silloin on suotuisa. Me menemme heti kihloihin ja vietämme häitä. Kylmemmäksi ajaksi me munimme munia: pienokaiset pysyvät niissä lämpiminä. Viisain kaikista eläimistä, muurahainen — me kunnioitamme sitä suuresti — tutkii meitä, antaa meille arvoa. Se ei heti syö meitä, se ottaa meidän munamme, panee ne oman perheensä yhteiseen kekoon, alikertaan, asettaa meidät, asiantuntevasti numeroiden, vieretysten, kerroksittain, niin että munasta joka päivä voi lähteä tuore olio. Sitten ne panevat meidät talliin, puristavat meidän takajalkojamme, lypsävät meitä niin että me kuolemme. Se on erittäin miellyttävää. Niiden kielessä annetaan meille mitä herttaisin nimi: »soma pieni lypsylehmä!» Kaikki muurahaisen järjellä varustetut eläimet kutsuvat meitä sillä nimellä, ainoastaan ihmiset eivät, ja se on meitä kohtaan loukkaus, ihan siinä menettää makeutensa — ettekö voi kirjoittaa sitä vastaan, ettekö voi selittää heille asian oikeaa laitaa, noille ihmisille! He katselevat meihin niin tyhminä, katselevat karsain silmin sentähden että me syömme ruusunlehtiä, vaikka he itse syövät kaikkia eläviä olentoja, kaikkea mikä kasvaa ja viheriöi. He kutsuvat meitä mitä halveksivimmalla nimellä, mitä inhoittavimmalla nimellä — en mainitsekaan sitä, hyi! Voin pahoin, en saata sitä lausua, en ainakaan univormussa, ja minä olen aina univormussa.