— Teissä on sielua, matami, sanoi hän.
— Hölynpölyä! sanoi puutarhuri, — Älkää toki ajako sellaista hänen päähänsä. Naisen pitää olla ruumista, kunniallista ruumista ja hoitaa pataansa, ettei puuro pala pohjaan.
— Pohjaanpalaneen minä poistan tulisella hiilellä, sanoi matami, — ja pohjaanpalaneen minä poistan sinusta pienellä suudelmalla. Saattaisi uskoa, ettet sinä ajattele muuta kuin kaalia ja perunoita, ja kuitenkin sinä rakastat kukkasia! Ja sitten hän suuteli miestään. — Kukkaset ovat sielu! sanoi hän.
— Hoida sinä pataasi! sanoi puutarhuri ja läksi puutarhaan. Se oli hänen patansa ja sitä hän hoiti.
Mutta seminaarilainen istui matamin luona ja puheli matamin kanssa. Hän piti omalla tavallaan ikäänkuin saarnan tätinsä kauniiden sanojen pohjalla: »Maailma on ihana.»
— Maailma on ihana. Tehkää se itsellenne alamaiseksi, on sanottu, ja meistä tuli sen herrasväki. Toinen on sitä henkensä kautta, toinen ruumiillaan, toinen pantiin maailmaan ihmettelyn huutomerkiksi, toinen ajatusviivaksi, niin että syystä saattoi kysyä, mitä hänellä täällä on tekemistä. Toisesta tulee piispa, toisesta vain köyhä seminaarilainen, mutta kaikki on viisaasti järjestetty. Maailma on kaunis ja aina sunnuntaivaatteissa. Se on ajatuksia herättävä runo, matami, täynnä tunnetta ja maantiedettä.
— Teissä on sielua, herra Kisserup, sanoi matami, — paljon sielua, uskokaa pois! Saa itsekin sisällistä selkeyttä, kun puhuu teidän kanssanne.
Ja he jatkoivat puheluaan, yhtä kauniisti ja yhtä hyvin. Mutta keittiössäkin puhui eräs, nimittäin tonttu, pieni harmaapukuinen tonttu, päässä punainen lakki. Tunnethan sinä hänet? Tonttu istui keittiössä padan katsojana. Hän puhui, mutta kukaan muu ei kuullut häntä paitsi suuri musta kissimirri, kermavaras, joksi matami kutsui sitä.
Tonttu oli matamiin kovasti suuttunut, sillä tämä ei uskonut hänen olemassaoloaan, kuten tonttu tiesi.
Matami ei tosin koskaan ollut häntä nähnyt» mutta pitihän hänen toki niin lukeneena tietää» että tonttu oli olemassa ja osoittaa hänelle pientä huomaavaisuutta. Matamin mieleen ei koskaan johtunut siinä joulun tienoissa asettaa tontulle edes kauhallista puuroa. Sen olivat kaikki hänen esi-isänsä saaneet, vieläpä matameilta, joilla ei ollut mitään lukeneisuutta. Puuro oli uinut voissa ja kermassa. Viikset aivan kastuivat kissalla, kun se kuuli siitä puhuttavan.