Ja aurinko paistoi ensi kerroksen asukkaihin ja kellarikerroksen asukkaihin, akaasia kukki, kukat varisivat ja seuraavana vuonna tuli uusia. Puu kukoisti, ja portinvartian pieni poika kukoisti, hän oli kuin raikas tulpaani.
Kenraalin pieni tytär kävi hennoksi ja kalpeaksi kuin akaasiankukan punertava lehti. Nyttemmin joutui hän harvoin puun alle, hän hengitti raitista ilmaa vaunuissa. Hän läksi ajelulle äitinsä kanssa, ja silloin hän aina nyökkäsi portinvartian Yrjölle, niin, heittipä hänelle lentosuukkojakin, kunnes hänen äitinsä sanoi, että hän oli sellaiseen liian suuri.
Eräänä aamupäivänä oli pojan vietävä kenraalille ne kirjeet ja lehdet, jotka aamulla oli tuotu portinvartian huoneeseen. Hänen astuessaan ylös portaita hiekkasäiliöön johtavan oven ohi kuuli hän sieltä eräänlaista piipatusta. Hän luuli jonkun kananpojan piipattavan siellä, mutta se olikin kenraalin pieni, pitseihin ja harsoon puettu tytär.
— Älä sano sitä papalle ja mammalle, sillä silloin he suuttuvat!
—- Mikä on, pieni neiti? kysyi Yrjö.
— Kaikki on tulessa! sanoi lapsi. — Ilmitulessa!
Yrjö avasi oven pieneen lastenkamariin. Ikkunan uudin oli miltei palanut loppuun, uutimen tanko kyti ja paloi liekissä. Yrjö kiipesi ylös, repi alas, huusi väkeä avuksi. Ilman häntä olisi tullut tulipalo.
Kenraali ja kenraalitar tutkivat pientä Emilie’tä.
— Minä otin vain yhden ainoan tulitikun, sanoi hän, — ja sitten se heti paloi ja uudin paloi heti. Minä syljin, jotta se sammuisi, minä syljin minkä jaksoin, mutta minulla ei ollut tarpeeksi sylkeä, ja sitten minä juoksin ulos ja menin piiloon, sillä pappa ja mamma suuttuvat.
— Syljin, syljin! sanoi kenraali. — Mikä sana se on? Koska sinä olet kuullut papan ja mamman sanovan: »syljin?» Sen sinä olet saanut tuolta alhaalta.