Mutta pieni Yrjö sai kymmenäyrisen. Tämä ei joutunut leipurille, se meni säästölaatikkoon, ja pian siellä oli niin monta äyriä, että hän säätiöi ostaa värilaatikon ja värittää piirustuksensa, ja sellaisia hänellä oli monta. Niitä ikäänkuin valui lyijykynästä ja sormista. Ensimmäiset maalatut kuvat lahjoitettiin pienelle Emilie’lle.
— Charmant! sanoi kenraali. Itse kenraalitarkin myönsi, että selvästi saattoi nähdä, mitä poika oli tarkoittanut. — Hänessä on neroa! Nämä sanat vei portinvartian vaimo alas kellarikerrokseen.
Kenraali ja hänen rouvansa olivat ylhäistä väkeä. Heidän vaunuissaan oli kaksi vaakunaa, yksi kumpaakin kohti. Kaikissa rouvan vaatekappaleissa oli vaakuna, sekä ulkona käytettävissä että allapäin käytettävissä, sekä yömyssyssä että matkalaukussa. Toinen vaakunoista oli kallisarvoinen, hänen isänsä oli maksanut siitä kirkkaita taalareja. Sillä se ei ollut syntymästä asti ollut hänen hallussaan eikä myöskään tyttären; tämä oli tullut maailmaan liian aikaisin, seitsemän vuotta ennen vaakunaa. Sen muistivat useimmat ihmiset, mutta ei perhe itse. Kenraalin vaakuna oli vanha ja suuri; kyllä natisi ruumiissa, kun sitä kantoi, saatikka sitten, kun kantoi kahta vaakunakilpeä. Ja kenraalittaren jäsenet natisivat, kun hän jäykkänä ja koreana ajoi hovitanssiaisiin.
Kenraali oli vanha ja harmaa, mutta istui ryhdikkäänä hevosen selässä; sen hän tiesi ja teki joka päivä ratsastusretken, palvelija sopivan matkan päässä takana. Kun hän tuli seuraan, näytti siltä kuin hän olisi ratsastanut sisään korkean hevosensa selässä, ja kunniamerkkejä hänellä oli rinnassaan niin paljon, että se oli käsittämätöntä, mutta se ei ensinkään ollut hänen syynsä. Hän oli aivan nuoresta asti palvellut sotaväessä, ottanut osaa suuriin syysharjoituksiin, joita joukot rauhan aikana toimeenpanivat. Siltä ajalta hän tiesi erään jutun, ainoan, joka hänellä oli kerrottavana: hänen aliupseerinsa eristi joukosta ja otti vangiksi erään prinsseistä, ja tämän täytyi nyt yhdessä pienen vangitun sotilasjoukkonsa kanssa, itse vankina, ratsastaa kaupunkiin kenraalin jäljessä. Tämän unohtumattoman tapahtuman kertoi kenraali vuodesta vuoteen, toistaen samat muistorikkaat sanat, jotka hän oli lausunut ojentaessaan prinssille takaisin sapelin: »Ainoastaan minun aliupseerini saattoi ottaa vangiksi teidän korkeutenne, en koskaan minä!» ja prinssi vastasi: »Te olette verraton!» Todellisessa sodassa ei kenraali ollut koskaan ollut. Kun sota oli maassa, kulki hän diplomaatin ammatissa läpi kolmen ulkomaalaisen hovin. Hän puhui ranskan kieltä niin että hän miltei unohti omansa, hän tanssi hyvin, hän ratsasti hyvin, hänen univormuunsa kohosi kunniamerkkejä — loppumattomiin. Vahtisotilaat tekivät hänelle kunniaa, eräs kauneimpia nuoria tyttöjä teki hänelle kunniaa ja tuli kenraalittareksi, ja he saivat pienen soman lapsen, joka tuli kuin taivaasta pudoten, niin soma se oli. Ja portinvartian poika tanssi sen edessä pihamaalla, heti kun se vain oli alkanut ymmärtää jotakin, ja lahjoitti sille kaikki väritetyt piirroksensa. Ja lapsi katseli niitä ja iloitsi niistä ja repi ne palasiksi. Hän oli niin hieno ja siro.
— Ruusunlehteni! sanoi kenraalitar. — Sinä olet syntynyt prinssin kullannupuksi.
Prinssi seisoi todella oven takana. Mutta sitä ei tiedetty. Ihmiset eivät näe kauas kynnyksen yli.
— Tässä hiljan jakoi meidän poikamme vielä voileipänsä hänen kanssaan! sanoi portinvartian vaimo. — Siinä ei ollut juustoa eikä lihaa, mutta se maistui hänestä hyvältä, ikäänkuin se olisi ollut häränpaistia. Maailma olisi mennyt nurin, jos kenraalin väet olisivat nähneet sen aterian, mutta sitä he eivät nähneet.
Yrjö oli jakanut voileivän pikku Emilien kanssa; hän olisi mielellään jakanut hänen kanssaan sydämensä, jos se vain olisi huvittanut tyttöä. Yrjö oli hyvä poika, hän oli valpas ja viisas, hän kävi nyt akatemian iltakoulua oppiakseen oikein piirustamaan. Pieni Emilie edistyi hänkin tiedoissa. Hän puhui ranskaa »bonnensa» kanssa ja hänellä oli tanssiopettaja.
* * * * *
— Yrjö pääsee ripille pääsiäisenä, sanoi portinvartian vaimo. Niin pitkälle oli Yrjö päässyt.