— Järkevintä kai olisi, jos hän sitten joutuisi oppiin, sanoi isä. — Pitäisi löytää kunnollinen ammatti. Ja sittenhän hän olisi poissa talosta.
— Tuleehan hän kuitenkin olemaan yön kotona, sanoi äiti, — ei ole niin helppo löytää mestaria, jolla on tilaa. Vaatteethan meidän myöskin täytyy antaa hänelle. Se hitunen ruokaa, minkä hän syö, meillä kai on varaa antaa. Hänhän on niin onnellinen, kun saa pari keitettyä perunaakin. Opetuksen hän saa ilmaiseksi. Anna hänen vain kulkea omaa tietään; saat nähdä, että meillä on hänestä iloa, sen sanoi professorikin!
Rippivaatteet olivat kunnossa, äiti oli itse ne ommellut, mutta paikkausräätäli oli ne leikannut, ja hän leikkasi hyvin. Jos se mies olisi päässyt toiseen asemaan ja voinut pitää työhuonetta ja kisällejä, niin hänestä olisi voinut tulla hoviräätäli, sanoi portinvartian vaimo.
Vaatteet olivat kunnossa, ja rippilapsi oli kunnossa. Yrjö sai rippipäivänään kummisedältään, kangaskauppiaan vanhalta puotilaiselta, rikkaimmalta kummeistaan, suuren messinkikellon. Kello oli vanha ja luotettava, se kävi aina edellä, mutta se on parempi kuin että se kulkisi jäljessä. Se oli kallis lahja. Ja kenraalin väeltä tuli sahvianikantinen virsikirja; sen oli lähettänyt pieni neiti, jolle Yrjö oli lahjoittanut kuvia. Kannen sisäpuolelle oli kirjoitettu hänen nimensä ja tytön nimi ja »ystävällinen suojelijatar». Tämä oli kirjoitettu kenraalittaren sanelun mukaan ja kenraali oli lukenut sen ja sanonut: »Charmant»!
— Se oli todella suuri huomaavaisuus niin ylhäisen herrasväen puolelta, sanoi portinvartian vaimo. Ja Yrjön täytyi rippivaatteissa ja virsikirja kädessä mennä ylös näyttämään itseään ja kiittämään.
Kenraalitar istui vaatteihin käärittynä, häntä vaivasi kova päänsärky, joka hänellä aina oli, kun hänen oli ikävä. Hän katsoi Yrjöön hyvin ystävällisesti ja toivotti hänelle kaikkea hyvää eikä koskaan hänen kovaa päänsärkyään. Kenraali kulki yönutussa, päässä tupakkalakki ja jalassa punavartiset venäläiset saappaat. Hän astui kolme kertaa edestakaisin lattian poikki ajatellen omia ajatuksiaan, pysähtyi ja sanoi:
— Pieni Yrjö on siis nyt kristitty ihminen! Tulkoon, sinusta myöskin kunnollinen mies, joka kunnioittaa esivaltaansa! Voit kerran vanhana miehenä sanoa kenraalilta saaneesi sen opin!
Näin pitkää puhetta ei kenraalilla muuten ollut tapana pitää, ja hän painui takaisin omaan itseensä ja näytti ylhäiseltä. Kaikesta, mitä Yrjö täällä ylhäällä oli kuullut ja nähnyt, jäi kuitenkin selvimpänä hänen mieleensä pieni neiti Emilie. Kuinka hän olikaan soma, kuinka hän olikaan lempeä, kuinka hän olikaan kevyt, kuinka hän olikaan hieno! Jos hänet olisi pitänyt piirtää, niin se olisi täytynyt tehdä saippuakuplalle. Hänen vaatteistaan, hänen kiharista, keltaisista hiuksistaan lähti tuoksu ikäänkuin hän olisi ollut vastapuhjennut ruusupuu. Ja hänen kanssaan hän kerran oli jakanut voileivän; tyttö oli syönyt hyvällä ruokahalulla ja nyökännyt hänelle joka kerta, kun suu oli täynnä. Vieläköhän hän muisti sitä? Kyllä, varmaan: olihan hän antanut »muistoksi» tästä kauniin virsikirjan, ja kun seuraa vailla kerralla oli uusi kuu, läksi Yrjö ulos, taskussaan leipää ja raha, ja aukaisi kirjan katsoakseen, minkä virren hän sai: se oli kiitos- ja ylistysvirsi. Ja hän avasi sen nähdäkseen, mitä Emilie saisi. Hän varoi aukaisemasta kirjaa hautausvirsien kohdalla, mutta sittenkin hän pisti sormensa juuri kuoleman ja haudan väliin. Eihän tähän tietysti tarvinnut uskoa, mutta hän säikähti kuitenkin, kun suloinen pieni tyttö joutui vuoteen omaksi ja tohtorin vaunut aina puolipäivän aikaan pysähtyivät portille.
— He eivät saa pitää häntä, sanoi portinvartian vaimo,— Jumala kyllä tietää, kenen Hän tahtoo.
Mutta he saivat pitää hänet. Ja Yrjö piirsi kuvia ja lähetti ne hänelle. Hän piirsi tsaarin linnan, Moskovan vanhan Kremlin aivan sellaisena kuin se oli torneineen ja kupukattoineen. Ne muistuttivat jättiläiskokoisia vihreitä ja kullattuja kurkkuja, ainakin Yrjön piirustuksessa. Tämä huvitti suuresti pientä Emilietä, ja sentähden lähetti Yrjö vielä viikon kuluessa pari kuvaa, kaikki rakennuksia, sillä tyttö saattoi itse kuvitella, millaista oli portin ja ikkunoiden sisäpuolella.